Tuntuu kuin asuisi märässä puussa. Sade ropisee ahkerasti takapihalle pöyhötellen neljää vaahteraa kasvattamaan lehtiään suojaiseksi turkiksi. Kuvittelen itseni vihreälle puunoksalle pakoon maanantain harmautta. Ehkä suorastaan kaivertaisin pesän puunrungon sisään. Sieltä tarkkailisin viikkoa sopivan etäisyyden päästä hermostumatta aikataulujen sykkiessä suonissani syyttävästi: "Olet myöhässä senkin haaveileva kuhnuri".
Piipahdin aamu-uiskentelun jälkeen tutkimaan Kiseleffin basaariin tällä viikolla valmistuvia designmyymälöitä. Ja hämmästyin sanattomaksi! Ennen remonttia Kiseleffin seinät olivat ihanaa vanhaa vihreää ja asiakkaiden kannat kopisivat somasti vanhalla puulattialla.
Nyt 1800-luvun kauppiastalo oli saneerattu...uudennäköiseksi...mielestäni liiankin puleeratuksi!
Designvuodeksi muovimattoa jokapaikkaan? Suomalainen puuteollisuus ja taidehistorijoitsijat, ärähtäkää!
Kauniisti kulunut mutta käyttökelpoinen Kiseleffin basaarisalin puulattia oli korvattu masennusta kiihdyttävällä muovimatolla, vanha jugendin vihertävä seinämaali maalattu yli keinotekoisella keltaisella sävyllä ja seinillle tökitty melkoinen määrä uusia valaisimia, kauniin vanhan portaikon pohjat vuorattu kankaalla!!! Apua!
Samoin vanhalle paikalle palanneet Cafe Engelin ala- ja yläkerran lattiat ovat muovimatotettu! Engelin aamiaiset sen sijaan ovat yhtä herkkuja kuin ennenkin.
Kuulin taloon muuttavilta designyrityksiltä että Helsingin kaupunki oli ollut joustava ja ystävällinen liikkeitä kohtaan. Museovirastokin osallistui mittavan saneeraushankkeen suunnitteluun ja valvomiseen. Ensi näkemältä tuntuu että yhteispelissä voittaja on muovimattofirma!
Materiaalivalinnat ja värit ovat makuasioita, mutta miksi ihmeessä Tanskassa ja Ruotsissa arvostetaan puulattioita ja vanhoja valaisimia. Onko Suomessa liian tarkkojen rakennusmääräysten vuoksi syntymässä hengetöntä historiaa?
Joku voisi sanoa että turha inistä nyt, tehty mikä tehty. Tuhannet arvokohteet Suomessa odottavat saneerausta, joten suuntaan muovimattovihaani seuraavaan kohteeseen.