Helsingin kaduilla tuoksuu jo kesä. Puunlehdet, puskat ja Kaisanniemen kasvitieellisen puutarhat sadat kasvilajit kasvavat kilpaa, vaikka hyytävän kylmiä kuiskauksia sihahtelee mereltä kohti kaupunkia. Kasvitieteellisen puistossa marjapuuronvärinen pensas pörhistelee pinkkiä turkkiaan, keltaisen puskan kimaltaessa sadepisarakukillaan kuin kuningatar Elisabethin timantit Irlannin valtiovierailulla.
Asuin 90-luvulla muutaman hetken Irlannissa. Työskentelin aurinkosuojafirman markkinointityttönä, hassu ja puolimahdoton tehtävä ruskettaa punatukkaisia irlantilaisia. Kävin uimassa James Joycen kirjailijatornin lähistöllä kallioisella rannalla.
Ehkä kirjoitushimo tarttuikin Joycen kallioita vasten puhisevasta merituulesta ja metrien korkuisista aalloista, joiden sekaan syöksähdettiin suinpäin.
En edelleenkään oikein jaksa kahlata irlantilaisia maailmankirjallisuuden klassikoita. Klassisten kirjailijoiden koditkin näyttivät kartanonhimoisesta maalaisesta liian vaatimattomilta. Hylkäsin kirjoituskuumeen yli 15 vuoden ajaksi.
Silti sitkeyttä ja terrierin luonnetta tarttui vihreän saaren maasta vereeni. Irlantilaisia kuvataan usein hiukan hulluiksi. Irlannin merikin on vihaisempi kuin muut meret. Mietin miten paljon kiukkua uskallan päästää kirjaani? Kirjoitusopas kehottaa olemaan rehellinen vain itselleen. Hui! Ja muistanko ne mehukkaat irlantilaiset tarinat?
Esimerkiksi liftausreissun, jolla lihankuljetuskärryn ruhot kolisivat mutkaisen tien tahdissa. Tai sen miten söin satavuotiaan valmistamaan kaalipataa ja pelkäsin vihaisen mummun puraisevan kaalin sijaan minua.