Hui mikä kesä!
Ensin muuttolaatikot kaatoivat minut nurin viikoiksi salaperäiseen liikaa tavaraa evakoiden lapsella masennukseen, heinäkuun alun kunniaksi puri lepakko ja elokuussa uin käärmeen kanssa kilpaa. Narsistin mieltä korpesi ettei metrin päässä kroolannut käärme vilkaissut minuun päinkään.
Salama haukkasi metsämajan internet-yhteydet poikki kuukausiksi ja kesäsateesta vimmastunut kannettava tietokoneeni sylki piirilevyt vaahdoten sisuksensa ulos. Sitten unohdin blogin salasanan ja kiinnostuin 30 vuoden tauon jälkeen taas hevosista. Ja metsäkävelyistä, loputtomista uintiretkistä pitkin Pitkänlammen tyyntä pintaa, hiukan marjanpoiminnasta, sienten keräilystä ja loppujen lopuksi rakastuin siihen ajatuksen etten tee enää yhtään mitään.
Toisin sanoen kuusiviikkoa pakkolomaa ja mukamas kirjoitustaukoa tyhjensi pään ja melkein vei järjen kun tajusin ettei jokapäivä tarvi huolehtia mitä yrittäjän pikku projekteille kuuluu. Voi vain olla ja ahmia silmillään männynlatvoja harjumaisemassa. Ja syödä kahvipullia, sillä iltaisin paiskottiin soramontussa lentopalloa.
Lopuksi nöyrryin ja annoin itselleni anteeksi että toinen kirjani ilmestyy myöhässä. Ja nyt on syksy. Työt vyöryvät päälle ja tarinat kutisevat mahassa.
Ja kuin taikaiskusta uskallan taas tarttua naputtamaan blogia. En lupaa mitään viisasta. Vain pikkuyrittäjän ulvontaa työpäivän keskeltä.
Hyvää elosyksyä! Kuullaan pian!
Ps. Luin Kaksi mainiota kirjaa, Daniel Kehlmannin Maine sekä Charles Baudelairen novelleja vinksahtaneista kaupungin ihmisistä. Tunnistin molemmista itseni. Suosittelen tarkkanäköisten kirjailijoiden lauseita. Ne rauhoittavat kummasti kun arki ahistaa.
