Lisa Sounio blogi

Kermaelämää Länsi-rannikolla

Matkaan ensi viikolla töiden vanassa Vaasaan entiseen kotikaupunkiini 90-luvun alusta, sekä Turkuun lapsuuteeni Pariisiin. Ikityylikäs kummitätini asui Turussa Linnankadulla korkealla pilvien tasalla huoneistossa jossa oli roosaruusun värinen kylpyhuone ja pikkutytön muistissa kullatut hanat. Kummitädillä oli aina pinkki silkkikimono ja blondit paplarikiharat kuin Maire Gullichsenilla konsanaan.

Rakastan Vaasaa, ryhdikkään komeasti merenrannalla seisovaa rannikkokaupunkia. Odotan lempihotellini Astorin ihanaa aamiaista ja suomenruotsalaisten ystävien tarinoita. Köpötämme takit liehuen Kuntsin museoon, Tikanojan taidekotiin, Wasa teaternin lämpiön bistro Ernstiin ja suorasukaisten esplanadien lehmuskujille. Tilaamme mannermaisia kukkakimppuja ja herraskaisia leivoksia joita saa vain Waasassa. Wienerilläkin on kermainen peitto.

Puhun Åbo Akademin Vaasan filiaalissa yrittämisestä ja mietin pitäisikö eräät keskenjäänet maisteriopinnot pukertaa loppuun. Ensiksi kuitenkin se katkeransuloinen kirja. HUH!

Johdot kuristavat etätyöt...

Oi kitumus, olen etsinyt erästä johtoa jo viikkoja, enkä voi antaa periksi. Tuskallinen tehtävä johon ei tepsinyt edes 39 laatikon availua. Ja sisällön levittäminen keskelle lattiaa nykytaideteosta muistuttavaksi mytyksi. Nyt myttytaidetta on jo niin monta pinoa että itkettää.

Helpointa olisi ostaa uusi johto mutta kotitoimistosta löytyy jo 39 erilaista virranmuuntajaa ja 399 erilaista johtoa, joten en halua elektroniikkasaastetta enää johdonpätkääkään. Voisiko joku vapauttaa taviksen kurjuudesta ja hoitaa että printterit, kamerat, skannerit, puhelimet, musavempaimet ja muut toimisivat ilman johtoviidakkoa?

Ps. laatikoista löytyy monta hauskaa muistoa...lapsuuden leluja, unohtuneiden hetkien valokuvia, muille kuuluvia vaateretaleita, rumpupalikat, markkoja, karttoja ja vaikka mitä. Ehkä elämämme on mielenkiintoisampaa kuin muistan. hui!

PPs. Tanskalaisen ystävättären multimediaviesti muistutti etä Suomi-täti ei ole hoitanut hommiaan. Ystävättären kaksospoikaset kasvavat kaameaa vauhtia. On taas aika postittaa paketti. Tanskan tenavien lempivärit ovat vihreä ja keltainen. Kuin lapsuuden liikennemerkki!

 

 

Herkkuruokaani on kanssaihmisten vakoilu...

Sadepaholainen piiskaa ikkunaan harmaita verijuovia. Luin yökolmelta Baudelairea, joka ei kirjoittanutkaan novelleja vaan aikalaiskirjailijakritiikkejä. Makustelin meheviä sanavalintoja ja kiemurikkaita ihmiskuvauksia. Minulla on kyllä kaikki oikean kirjailijan ominaisuudet paitsi se kaikken tärkein eli keskittymiskyky. Kutsunkin bisnesviihde-esikoistani Brändikästä keskittymishäiriöisen käsikirjaksi. Pohdin viime yönä pitäisikö muinaisista matkapäiväkirjoistani väkertää pikainen matkakirja, tai peräti matkaopas metropolien takapihoille? Nyt tosin en halua matkustaa minnekään, sillä siirtyminen a:sta B:en vie viimeisenkin murusen kirjoituskuristani.

Söin aamiaiseksi prinsessatorttua, sellaista jonka päällä on lehdenvihreä marsipaanihaarniska. Kaasupulloa ei yökkö tai lepakko ollut oveni taakse tuonut. Hemppu sentään kun lamppuakaan en kehtaa asentaa vaan kyyhötän kirjastokammiossani pimeässä. Ehkä muuton lepakoksi itsekin. Ainakin torahampaat pilkottavat paksujen huulten takaa. Ja silmät ovat muurautuneet umpeen sillä kokkasin haudutettuja juureksia merisuolapeitteellä.

Nyt pitäisi siivota jättimäinen paperipino laskuja ja muita kiskuja. Hui karkeaa arkea.

Ps. Tämän viikon Vihreä Lanka lehdessä tunnustan murehtivani muumimamman tavoin talouskriisistä. 

Rakkautta myrskyyn

Vaelsin läpi myrskyävän kaivopuiston. Sumu peitti viittaansa satamaan rantautuvat laivat joista näkyivät vai himmeät valot. Purjeveneiden mastot ulisivat kuin epäonnistunut sinfoniaorkesteri. Kosteassa syystuulessa tuoksui tuore koirankakka meren kuiskiessa salaisuuksia korviini. Rantatöyräille tyrskysi niin norskeita aaltoja että luulin huuhtoutuvani mereen. Asustellessani hetken Irlannissa opin rakastamaan myrskyisää merta. Se pesee aivot ja nenänpään samalla kertaa. Unohtuu jos päivän aikana on tonkaissut nokkansa johonkin väärään paikkaan. Tuuli pöllyttää päähän lupauksia uudesta. Ostin Sammakko-kustantamon kauniista kirjakaupasta Baudelairen novelleja. Aion klassikkonovelleista imeä kieltäni rikkaammaksi. Juuri tänä yönä. Myrskyn silmäniskussa.

Ps. Kaasupullo on loppu! En jaksa kantaa uutta sisään! Aamukahvittomuus uhkaa!!! Olen vaihtanut kaurapuuron puolukkarahkapiirakkaan mutta eihän aamusta tule mitään ilman kahvimyrkkyä!

Taideteos kotipsykologina...

Taidemaailmassa vaikuttava ystävä kertoi Helsingin taidepiirien kuohahtelevan Guggenheimin ja taidemaailman ikuisuusongelmien rahoituksen, taideviennin, museoiden kehittämisen, budgettien, kannattavuuden ja huomionpuutteen kiirastulissa. Kysyin miksei kuvataidekenttää huomioida ja rahoiteta paremmin, ystävä totesi kuvataiteen kiinnostavan niin harvoja. Taide on muka marginaalista yhteiskunnan isojen kysymysten rinnalla.

Minut taide-elämykset pitävät pystyssä ja ajatukset irti omasta arjen probleemien märehtimisestä. Joka kerta kun vilkaisen taideteosta avautuu vastaus johonkin isompaan kysymykseen....

Nyt kysyn taideteokselta miten a) keskitytään kirjoittamaan keskeytyksettä ja b) ratkaistaan avuntarvitsijoiden tilanne auppoamatta umpisolmuun itse. Odotan vastausta aamuksi.

Kirjoittajaselliksi keskiaikainen kotivankila

Minimaalinen läpimurto. Sain eilen kappaleen kirjoitettua lukittuani itseni arestiin kotikirjastoon. Yömyöhään harjoitin kirjoittamiseen valmistautuvan meditaatiota kahmimalla kaikenlaisia kirjoitusoppaita, joista ylivoimainen ykkönen on Julia Cameronin Tyhjän paperin nautinto (Like). Oma raapustelu on nyt riipimista ja raaviskelua, sillä olen toistaiseksi epäonnistunut yhteensovittamaan pakko-tehdä-paperityöt ja luovan kirjoittelun. Lisäksi totuin viettämään kesällä niin paljon aikaa ulkona että nyt meinaan tukehtua sisäilman yliannokseen. Tuijotan nälkäisenä puidenlatvoja tummasävyisessä kirjoitussellissä, joka kaikkien muiden silmin on kyllä keskiaikaisen linnan kirjastoa muistuttava paratiisi. Vain kultainen riikinkukko seinältä puuttuu ja sekin on tulossa! Pyrstötön flyygeli tuijottaa minua ylpeästi (en osaa pianotunneista huolimatta soittaa säveltäkään) odottaen perheenjäsentä pitämään kotikonserttia. Onneksi aamupuuro sentään onnistui. Greippihillo potkaisee päivän käyntiin. Huh!

Perunaleivos tainnuttaa...

Voi ahdistuksen kanakoppi! Join liikaa espressoa (sehän oli förbjudet!!!) ja ahmin rotan kokoisen ruskean, pullean perunaleivoksen. Seurauksena sydän hakkaa tuhatta sattaa ja veren sokeri on pilviäkin korkeammalla. Tässä sokerihumalassako muka pitäisi mestariteoksia tulisi synnyttää? 

Kahviseurana oli eräs elämän ja maailman taitelija, jonka jutut olivat niin lentäväisiä että keksin taas uuden kirja-aiheen ja kaikki vanhat tekeleet, pikkuruiset retaleet tuntuvat mahdottomilta. Ehkä kirjoitan miten mahdotonta on kirjoittaa. Piano soi taustalla ja sekin tuntuu olevan juuttunut kuristavaan säveleen.

Ps. vein kirjakauppiaalle kukkia sillä mies on niin kummallinen että omituisuudesta tulee ihastuttavaa ja lupasin vielä kirjoituksenkin kukkien päälle vaikka olen jumissa entistenkin lahjoitusten lunastuksessa. Hui hui hui!

 

Ensisynnyttäjästä kummitädiksi...

Sain tänään tietää olevani ensisynnyttäjä. Olen synnyttänyt Helsinkiin kansainvälisen esikoisen, joka rääkyy elegantisti ja tömistää jalkojaan ponnekkaasti ympäristössä jossa muutoin ei tapahdu juuri mitään. Oikeammin tulkittuna kuulin olevani synnytyksessä avittanut kätilö tai kummitäti, sillä ponnekkuuteni sai aikaan että eräs pikkuruisen pippurinen kansainvälinen kirjakauppa järjestää joka viikko kulttuuritapahtumia.

Olin unohtanut kätilökeikkani, mutta tänään aamuköpöllä matkalla uimahalliin konditorian ja marjakaakun kautta sain muistutuksen roolistani. Vielä tarkemmin sain käskyn kirjoittaa tapahtumasynnytystarinan paperille, sillä onnellisen kirjakauppaisukin mielestä se on vallan mainio pikku-turina.

Sekosin pyynnöstä niin...

Puska pysäyttää liikeenteen...

Kirjoittajan ahdistuksen maksimoiminen on vallan helppoa! ensin suunnitellaan tarkasti kirjoitusaikataulu ja sitten jätetään ties minkämoisten tekosyiden varjolla noudattamatta suunnitelmaa.

Ahdistuskiihdyttimeksi voi lukaista maailmankirjallisuuden mestariteoksia, kuten vaikkapa kertojamestareiden ruhtinaan John Steinbeckin Hyvien ihmisten juhla. Tarina on oikeastaan kaameaa retostelua porttojen ja päihteiden sekä köyhyyden roviolla. Mutta Steinbeck veijari tekeekin laitapuolista arkisen vapauden tavoittelun ruhtinaita.

Luettuani Steinbeckit en pystynyt kirjoittamaan kuin otsikoita uusiin novelleihin. Hermostuin niin että työnsin kurkkuuni kiireesti myrkkykahvia ja suklaata rauhoittuakseni. Ei tepsinyt. Otin hermolääkkeeksi hermostuneet päiväunet ja nyt paiskin yövuoroa.

Sadepäivän kohokohta oli ojentaa kukat ystävättärelle, joka juoksee kuin gaselli vaikka polvi on mäsänä. Floristin kauhuksi kokosin sinivihreästä hortensiasta ja peikonlehdestä itse kimpun, joka pysäytti vastaantulijat. Ja sai polvipotilaan villiksi ilosta.

Kumpa kukkisimme useammin....

Mustavalkea väsymys

Ruispuurokattilassa piilotteli olio nimeltä väsymys. Se hyökkäsi kimppuuni aamuvarhain pudottaessani voisilmän mustavalkokukkaiselle puurolautaselle.

Ilman mustavalkoisuutta elämäni on iiian kiireistä ja värikästä. Siksi melkein kaikki elämässäni on mustaa ja valkoista. 

Otin väsymys-olion vastaan ja määräsin itselleni vapaapäivän....päivän jolloin ainoa tehtävä on kirjoittaa rennosti ja pulahtaa altaaseen.

Vapaapäivän kunniaksi join kuplavettä samppanjalasista ja söin suklaakonvehteja puuron kera. Nyt linnoittaudun uudelle valkoiselle sohvalle mustassa yöpaidassa kannettavan kanssa ja odotan ne kaikki ne oikeasti hyvät tarinat soljahtavat esiin.

Sanat sanat missä luuraatte. Mars esiin radio Napolin tahtiin.