Joskus ystävän sanat sattuvat. Iltamyöhäteellä pistäytyi vanha kamu tuttu jo vuodesta 1992. Söimme suklaajäätelöä (kamu) ja mansikkarahkaa (ikuisella dietillä kituva emäntä) ja joimme teetä kynttilöiden loimutessa varjotangoa flyygelin mustapuhuvilla kyljillä. Valkoisen nahkasohvan alla villakoiraperhe kuunteli kiltisti tomuhiukkasten tanssia.
Kirkkomusiikin maagisten sävelien välissä kamu kuunteli lateluani kirjoittajatuskasta ja yrittäjyysyököstä. Useinhan en ollenkaan haluaisi olla pakkoyrittäjä. Salaa unelmoin säännöllisesti kuukausipalkasta, tyylikkäistä työkavereista, pirteistä pomoista, omista lomista ja toimistosta jota johtaisi ja siivoaisi joku muu kuin minä.
Kamu muistutti jo keväällä huomauttaneensa että olen aivan TÖÖT. Kannattaisi hellittää, pitää taukoa työstä ja antaa uuden kirjan hautua kunnolla. Olin kiihkeästi väittänyt vastaan luvaten rakentaa formulavauhdilla uuden kansainvälisen jonkin sortin yritys-ura-virityksen.
Nyt kamu totesi väsymyksen olleen väistämätön, kävi kimppuun lepakko tai lutakko. Kysyin miksi pieleen menneet työt aina musertavat. Kamu totesi ettei kisakunnossa kommelllukset tunnu missään mutta jos on kehäraakki niin pienetkin iskut koskevat.
Olisiko nyt siis taukosen paikka? Hillitä tahtia?
Juuri kun olin suunnittellut vaikuttavia kutsuja ja kaupungin pysäyttäviä kemuja syysmasennuksen nitistykseen....
Huomenna karautan Vaasan ja torstaina Turkuun. Kunhan selviän lokakuun Suomi-kiertueesta aion kaivautua talviunille. Hutikirjalle kyytiä!
