Lisa Sounio blogi

Musaterapiaa työkiireeseen...

Eilen aivan mahtavainen Chisun konsertti Espoon Tapiola salissa! Huikeaa nähdä kuinka nuori laulajatar nauttii pidellässään täpötäyttä konserttisalia pikkuisessa kädessään. Ja Chisun laulujen sanat ovat virkeää poprunoa! Vein konserttiin kaksi perheenäitiä, jotka antoivat Chisun kielen hitaasti sulattaa arjen kiireet. Kriisit-biisin tahdissa kolmen pojan äidin nenänpää säteili. Bussittelin yöbussilla Helsinkiin ja ystävien kanssa iltateelle. Seuraamme liittyi kanadalainen Boris Berliinistä.

Nukuin kuin murmeli pesässä. Aamukiireessä jääkaapin ovi tipahti saranoiltaan ja mustekynä hajosi kämmeneen, mutta selvisin työvuoresta, ja ehdin vielä tapaamaan ystävätärtä, jonka jutut ovat kuin lukisi ranskisromaania! Lapsuudenystävä pyysi avaamaan museon designnäyttelyä tammikuuksi, mutta nyt on kiirus ja vuodenalussa vielä enemmän.

Tänään suuntaan kohti Tuusulan seudun kehyskuntia puhumaan kaupunkimarkkinoinnista. Jos ehdin piipahdan kurkkaamaan onko Tuusulan rantatien taiteilijatalojen puutarhoissa jo talven merkkejä. Hui hengästys, mutta marraskuun pimeys on aikamoisen hauskaa.

Kynttilöitä vaan kuluu valtavasti! Kirjastossani on kynttilöistä rakennettu meri!

Kokkki vai konsultti...

Apua, pata ei nyt valmistukaan. Soppalautaset ovat kadonneet metsämajan uumeniin ja kaupungissa syviä lautasia on vain kolme. Lisäksi en ehdi selata reseptikirjaa sillä olisi kahlattava ihan muuta työkirjallisuutta. Kokkaan siis omasta päästä uuniin jonkun helpon paketin. Uudet kynttilätjalat eivät kotiudu ja mietin ilkeänkö viedä ne takaisin mokomat. Tuttu kauppias voi tuuskahtaa. Uusi ruokapöytäkin pikku pitoihin tarvittaisiin joten tämähän paisuu kuin pullataikina, vaikka kirjoituksille olisi raivattava tilaa sillä vuodenvaihde on ihan justiinsa. Ja joulukuusen otan tupaan jo ensi pyhänä, sillä metsäntuoksua on niin ikävä.

Päivällinen nimeltä panic...

Kutsuin vieraita enemmän kuin 8 hengen ruokapöydän ympärille mahtuu. Innostuin pimeydessä hohtavasta kynttiläleegiosta ja syksyn mahtavista juureksista. Haluan keittää ison padallasen vihannespataa mutta sain yhtäkkisen paniikin. Mitä jos joku vieras ei syö pähkinää, kurpitsaa, mantelia, rucolaa, inkivääriä, ahvenanmaan pannukakkua, oikeaa jäätelöä tai jotain muuta lempparia. Tai toinen haluaa valkkaria, ensimmäinen punaista, kolmannen juodessa vain roseeta ja samppanjaan ei nyt tuhlata. Kokkaan kerrankin yksin ja tarjoilijan, kyypparin, hovimestarin, kylmäkön rooleihinkin on tarjolla vain minä tällä kertaa, joten jos joku on aineherkkä saa se simppelisti paastota vai olenko liian julma emäntä?

Keitin tänään koe-erän vihanneskeittoa lopen uupuneelle ystävälle jonka oranssi keitto ja takkatuli saivat suorastaan lentoon. Päätin heti ryhtyä lennokiksi minäkin. 

Oravanpyörää....

Maanantaiaamun heräsin kuin orava untuvapesästä. Oravan kynnet olivat terävät ja niinpä hampaat kirskuen neuvottelen yhdestä diilistä kuin susiemo ruokaraadoista perheelleen. Aamupäivän piristys oli vanha ystävä, joka sydämmen ohitusleikkauksesta selvittyyn köpötteli ryhdikkäästi tervehtimään. Joimme viinimarjamehua silmät säihkyen ja mietimme elämän ihmeitä. Kohta tulee lasti toiselle ystävälle lainattuja muuttolaatikoita paluupostissa ja rynnin vinttiin siivoamaan, sillä pikku firman paperityöt on tänään merkitty iltavuoroon. Hui kuinka taivaalla viipottaa lumisen näköisiä harmaita pilviä. Harmaus vaivannee myös muita, ainakin Tuomas Kyrön mainiosta Hesarin kolumnista päätellen. Kyröllä on hiivatin hauska kynä.

Isä Turusta ja satavuotiaskin tanssii...

OOOH, marraskuun meri on elämys. Sen sinisenharmaa pinta tuntui kuljettavan ajatukset kauas äärettömyyksiin. Yhden meripäivän jälkeen tunsin olleeni kateissa arjesta kauan, niin kauan, vaikka yöunet olivat jääneet minimiin, sillä pikkuruinen hytteröni sijaitsi aivan yökerhoryskeen alapuolella.  Olen harjoitellut kasvis- ja kalaruokavaliota viimeiset viikot, mutta merituulen ansiosta pistelin poskeeni verisen pihvin ilman punaviiniä, sillä työkeikalla ei tissutella.

Lauantaiaamuna naatiskelin Turun ohikiitävistä puutalorivistöistä, niitähän oli aivan mahdottomasti. Puutalovanhusten kauniiden ikkunalautojen takaa kajasti aamuhämärissä valoa. Joku sivistynyt pikkuperhe siellä varmaan omin kätösin joululahjoja väkersi tai ehkä sävelsi jotain uutta sinfoniaa tai lausui runoja selvitäkseen arkisesta talouskriisistä.

Taksinkuljettaja valisti minuä että Turussa mies on isä vaikkei isä olisikaan. Taksikuskin harmiksi nämä "pikkujouluisät" eivät muista yöllä taksia maksaessaan tunnuslukujaan sillä isien pää on täynnä rakkaudentunnustuksia ja Turun yötä.

Laivalla seurani matkasi 30 aivan hurmaavaa hämäläistä naista. Nämä luovattaret piirsivät iltapäivänkahvin jälkeen neljä suurta puuta, jotka esittivät tulevaisuutta ja strategiaa. Yhtäkkiä kaikki oli minullekin ihan selvää. Täytyy vain kirjoittaa ja nauttia siitä että matkustaa pimeässä.

Helsingissä tein Kruununhaan kaupunkikävelyn ja kynttilänjaloista armeijan. Nyt istun tulimeressä kotikirjastossa ja odotan poikakuoron konserttia. Naapureiden takapenkillä olisin matkannut vanhojen ovien paratiisiin mutta aurinko yllättäjä naulitsi minut katselemaan säteiden tanssia satavuotiaalla seinällä.

Ei hullumpaa tämä vapaapäivän vaellus. Hidastan vielä tahtia. Tee niin sinäkin!

 

 

 

Yökatolla

Katselen katolta Turun toria. Yössä säihkyy aavistus joulua ja turkulainen pikkujouluhuuma on kuumottavimmillaan. Uima-altaassa kelluu turkulaista mieskauneutta niin runsaasti että pärskin karkuun. Kylmä yö jäähdyttänee kuumat kellujat.

Nappasin matkalukemiseksi Suomen kirjallisuuden seuran kirjan Turku kirjailjamatkalaisten silmin. Huomenna köpötän laivaan pitämään luovuusluentoa terveydenhuoltoalan ammattilaisille. Ihanaa aaltoilla hetkeksi irti mantereesta. 

Salaisen klubin kuumat askeleet...

Piipahdin Hakaniemen hallissa jossa eräs tuttu kauppias kertoi kukkien terälehtien väritulituksen takaa mainion tarinan nuoruudestaan, siitä miten ensimmäiseen Hair-musikaaliin jonotettiin sekä miten jonossa bailattiin. Matkasta Lontoon Halleille, joissa aamuyön kalastuksen kalat huutokaupattiin eniten tarjoavalle ja kannettiin paikalta olalle nostetuissa saavin kokoisissa koreissa. Jos osui lähelle saattoi saada korvatillikan Cod-kalalta. Jutussa kerrottiin myös tanssimisesta turbaanipäisen miehen käsivarsilla ja haukuista jotka moinen rohkeus kaivoi esiin oman veljen suusta. Kukkakauppiaan oma kaksimetrinen mies käveli Lontoon humusta huumaantuneen naisen perässä vuosikymmeniä. Mikä ihana novelli. Ehdotin kukkakaupan eteiseen tupsukkaita plyysi-emma-tuoleja, joiden sylissä voisi kuunnella lisää ja nauttia sherryä. Lopuksi ehkä taivaltaa ihastuneena kotiin kukkakimppu parikin kainalossa. Miksi arjen pitäisi olla arkea, kun se voi yksinkertaisesti olla vain satua.

Ps. Kirjoitin eilen pikaisen blogipostin taiteesta. Lopetin kirjoituksen vaatimukseen taideala tarvitsee lobbausta. Jäin miettimään miksi sana lobbaus on manipulatiivisen kuuloinen. Tarkoitin tarkemmin kiteytettynä sitä että taideala tarvitsee monipuolisempia viestintätaitoja vaikuttaakseen sekä löytääkseen yleisönsä ja päättäjät. Useimmat designer- ja taitelijaystävistäni suhtautuvat karsastaen työstään puhumiseen. Mykäksi kysymykseksi jää toimeentulo. 

Taidekokoelman synty ja kutistus, ja miksi taidetta haukutaan ja sähkölasku niellään...

Kuvataide on minulle elinehto. Jos en näe kuvia, en ymmärrä elämää enkä ihmisiä ympärilläni. Viikonlopun The Financial Timesissä oli juutalaisen taidedynastiaperheen jälkeläinen, galleristi ja keräilijä itsekin, toimittajan grillattavana...salaisessa lounasravintolassa Pariisissa.

Mieleen jäi kaksi asiaa; mikä erottaa brändit ja materian taiteesta?

Taiteilijan ajatus eläää pidempään.

Jos vain löydät sen.

Jotenkin näin se meni "Here I am and this is what I think about the world around us".

Tälläistä universumin selitystähän merkkibränditkin taitavasti tavoittelevat. Miehet kuvittavat elämäänsä vaikkapa autoilla ja naiset käsilaukuilla. Mutta silti taiteessa on jotakin brändiä uskaliaampaa ja kiehtovampaa.

Harmi etten voi ripustaa päälleni lempitauluani Gorillaa. Tarvitsisin juuri nyt pokkaa viedä keskeneräiset hankkeet loppuun. Kirja polttaa ja korventaa.

Taidegrillisssä puhuttiin myös siitä onko oikein maksaa Damien Hirstin taulusta 100 miljoonaa euroa, kun miljoonakin on kauheasti. Varsinkin kun uran alussa niitä sai parilla tuhannella punnalla.

Englannin ja maailman taidemarkkinoilla on tehtailtu huutokauppa ennätyksiä talouskriisistä huolimatta. Moni uskoo taiteen elävän pidempään kuin pankkien. Hui!

Galleristi kehottaa määrittämään taiteelle itse arvon. Mitä se sinulle merkitsee ja miten se on tehty. Toki jälleenmyyntiäkin voi miettiä, mutta kannattaako hankkia merkityksettömyyttä itselle?

Minulla on pienen pieni taidekokoelma. Ei oikeastaan edes kokoelma, vaan töitä joita olen ostanut ymmärtääkseni jonkun elämänvaiheen ja kaivatessani tukea. Kokoelmani on syntynyt halvalla, sillä Suomessa taidetta saa jo satasilla!

Seinilläni ei ole perhevalokuvia, vaan suomalaisten nuorten maalaamia tauluja, muutama veistos joukossa. Joku siirtää lempiveistokseni aina piiloon. Ehkä kummitus.

Nyt iän myötä kaipaan jo perhepotretteja. Huomasin liian monen tauluni tulkitsevan ongelmia! Pelkkä hymy voisi riittää!

Vuosiin olen tosin ostanut tuskin yhtään taulua. Kiristyneet kotihinnat ja yrittämisen aallokko ovat syöneet budgettia. Nyt haaveilen paristakin uudesta taulusta.

Onneksi taidetta voi ahmia myös tutkimalla Guggenheim keskustelua. Tai design pääkaupunkivuoden ohjelmaa. 

Ja lietsoa oikein taiteentuntijan kunnon keskusteluun ja kuunnella. Niin minä varastin Guggenheim mielipiteitä taidekriitikolta ja museonjohtajalta. Oloni on kuin olisin haukannut meheväää omenaa.

Ps. Taidealaa tarvitsee parempaa viestintää. Katsokaapa mallia energia-alasta ja sähköyhtiöistä. Sähkönhinta nousee kuin pilvenpiirtäjän hissi ja lehdissä kirjoitetaan sähkö on vieläkin halpaa. Lobbausta!

Sitä taidemaailmakin kaipaisi. Ja uusia kotikokoelman kartuttajia!

 

 

 

Pelottava tarjous...

Auringonsäteet suukottavat syyskiitäjän kasvoja. Tarvoin aamupalaksi pitkän pätkän merenrantaa, jonka rantaruohikossa kiilteli jo hitunen valkoista kuuraa.

Törmäsin aina iloiseen monialayrittäjään jonka joka säässä kestävä hymy ja hyvä tuuli leviää pahimmankin hapankorpun hilseilyyn vastaananemattomasti. Apua, ystävällinen mies pyysi heti mukaan moniin hankkeisiinsa. Lämmittelemättä ja kaartelematta, miten pelottavaa ja epäsuomalaista. HUI!

Ihmettelimme hetken Idän mafiaa, eli meitä joukkoa karjalaisia liike-elämän oudokkeja kyseenalaistamassa käsitettä että bisnestyypit tulevat vain pohjanmaalta tai Varsinais-Suomesta.

Tosin karjalaisuuden lisäksi minä tunnistan itseni savolaiseksi. Ehkäpä jopa hiukan ulkomaalaiseksi sillä aika usein tunnen olevan ulkona ja vieraalla maalla vaikka kotona olenkin. Nyt olen vielä pihallakin sillä paperipino pöydällä on vuori jota harvennan sivu kerraan. Sultsinat soikoon!

Vakooja pimeydessä kiitäää....

Iltapäivän päätteeksi Helsinki pukeutuu marraskuiseen hämärään kuin ryöväri mustaan säkkiin. Kipaisen kesken työpäivän ensin uimassa ja sen jälkeen värjäämässä harmaat haituvat peittoon. Mokomasta oman ajan varastuksesta tunnen itseni nyt Modesty Blaiseksi joka ryntää pelastamaan vajoavaa paperivuorta toimiston lattialta ja illaksi vakoilemaan hyväntekeväisyysgaalaan. Koska saan vain mököttää kotona villasukat jalassa? Säihkettä on nyt saatu suoneen niin että riittää. Ja vakoillut tarinat on kirjoitettava puhtaaksi....