Kuvataide on minulle elinehto. Jos en näe kuvia, en ymmärrä elämää enkä ihmisiä ympärilläni. Viikonlopun The Financial Timesissä oli juutalaisen taidedynastiaperheen jälkeläinen, galleristi ja keräilijä itsekin, toimittajan grillattavana...salaisessa lounasravintolassa Pariisissa.
Mieleen jäi kaksi asiaa; mikä erottaa brändit ja materian taiteesta?
Taiteilijan ajatus eläää pidempään.
Jos vain löydät sen.
Jotenkin näin se meni "Here I am and this is what I think about the world around us".
Tälläistä universumin selitystähän merkkibränditkin taitavasti tavoittelevat. Miehet kuvittavat elämäänsä vaikkapa autoilla ja naiset käsilaukuilla. Mutta silti taiteessa on jotakin brändiä uskaliaampaa ja kiehtovampaa.
Harmi etten voi ripustaa päälleni lempitauluani Gorillaa. Tarvitsisin juuri nyt pokkaa viedä keskeneräiset hankkeet loppuun. Kirja polttaa ja korventaa.
Taidegrillisssä puhuttiin myös siitä onko oikein maksaa Damien Hirstin taulusta 100 miljoonaa euroa, kun miljoonakin on kauheasti. Varsinkin kun uran alussa niitä sai parilla tuhannella punnalla.
Englannin ja maailman taidemarkkinoilla on tehtailtu huutokauppa ennätyksiä talouskriisistä huolimatta. Moni uskoo taiteen elävän pidempään kuin pankkien. Hui!
Galleristi kehottaa määrittämään taiteelle itse arvon. Mitä se sinulle merkitsee ja miten se on tehty. Toki jälleenmyyntiäkin voi miettiä, mutta kannattaako hankkia merkityksettömyyttä itselle?
Minulla on pienen pieni taidekokoelma. Ei oikeastaan edes kokoelma, vaan töitä joita olen ostanut ymmärtääkseni jonkun elämänvaiheen ja kaivatessani tukea. Kokoelmani on syntynyt halvalla, sillä Suomessa taidetta saa jo satasilla!
Seinilläni ei ole perhevalokuvia, vaan suomalaisten nuorten maalaamia tauluja, muutama veistos joukossa. Joku siirtää lempiveistokseni aina piiloon. Ehkä kummitus.
Nyt iän myötä kaipaan jo perhepotretteja. Huomasin liian monen tauluni tulkitsevan ongelmia! Pelkkä hymy voisi riittää!
Vuosiin olen tosin ostanut tuskin yhtään taulua. Kiristyneet kotihinnat ja yrittämisen aallokko ovat syöneet budgettia. Nyt haaveilen paristakin uudesta taulusta.
Onneksi taidetta voi ahmia myös tutkimalla Guggenheim keskustelua. Tai design pääkaupunkivuoden ohjelmaa.
Ja lietsoa oikein taiteentuntijan kunnon keskusteluun ja kuunnella. Niin minä varastin Guggenheim mielipiteitä taidekriitikolta ja museonjohtajalta. Oloni on kuin olisin haukannut meheväää omenaa.
Ps. Taidealaa tarvitsee parempaa viestintää. Katsokaapa mallia energia-alasta ja sähköyhtiöistä. Sähkönhinta nousee kuin pilvenpiirtäjän hissi ja lehdissä kirjoitetaan sähkö on vieläkin halpaa. Lobbausta!
Sitä taidemaailmakin kaipaisi. Ja uusia kotikokoelman kartuttajia!