Toimistossani on hyytävän kylmä. Säästinköhän väärästä paikasta? Kattoon piirretty kristallikruunu on pimeänä, mutta jugendikkunoista tulvii valoa ja kaupungin ääniä. Rynnistän kohta bisnestapaamiseen. Saavutin haluamani. Ihanaa!
Ps. Kuulin Rosa Karon The Italian Key leffan joutuneen Suomessa kaksilahkeisten elokuvakriitikoiden hampaisiin.
Hmm...monissa maissa kulttuurielokuvien ohjaajien paikka on varattu vain miehille? Jos naiset yrittävät nousta esiin, on vastassa "liian hepposta" huutoa. Vertaillaanpa elokuvaa kirjaan.
Svenska Dagbladetissa kirjoitettiin pari viikkoa sitten miten Ruotsin kirjallisuudessa naisten ja miesten välisestä pesänjaosta. Karrikoiden Miesten sanat ovat painavia, ovat ne mitä tahansa, sillä yhteiskunnan piilokoodissa kirjailijan pitää olla mies.
Suomessa moni lahjakas elokuvaohjaaja on nainen; Pirjo Honkasalo, Saara Cantell, Virpi Suutari. Teemat vaihtelevat rajuista yhteiskunnan epäkohdista ja historiasta rakkauteen. Kauneus on kaikille yhteistä. Jännittävää kyllä miesten elokuvissa kauneutta näkee yleisesti vähemmän.
Tai sitten sitä vilahtaa puvustuksessa, joka onkin muka vain sivujuonne, paitsi esimerksi Tukholman kuninkaallisen teatterin näytelmässä Hedda Gabler jossa rajun kaunis puvustus varastaakin tilaa ja vaikuttaa.
Rosa Karon Italialaisessa avaimessa ylikukkaisella ja makealla puvustuksella on myös tärkeä "sivu"rooli, se muistuttaa siitä että aikuinenkin saa ja haluaa leikkiä. Toisaalta puvustus on vakava symbolinen asia ja esimerkiksi Ruotsin vientiteollisuudessa rätit ovat menneet metsän ja metallin ohi.
Elokuvassa kauneutta ja rättejä ei tule tyrmätä, niillä voi herkutella kuten hyvällä viinillä tai suklaalla.
Rosa uskalsi jopa puvustaa leffansa itse. Sekö siinä mättää? Vai se että nuori nainen organisoi kansainvälisen leffan ja houkutteli perheenjäsenet mukaan talkoisiin?
Eivätkä kriitikot tajua että harmaaseen vuodenaikaan ja talouskriisin käänteisiin tarvitaan satuja suurelle yleisölle...The italian key on elokuva romantiikka ja tyylibulimikoille.
Siinä ei pieni naivius, innokkuus ja värikkäät vaatteet jarruttele. Päinvastoin. Leffa on yksinkertaisuudessaan viehättävä ja ohjaajaltaan mainio avaus jatkaa tekemään jykevämpiä tarinoita.
Jos olet nähnyt jo kaiken ei ehkä kannata mennä enää elokuviin. Tai tee itse oma leffasi!
Joskus kirjallisuusarvostelijat sairastavat tietämättään kuin elokuvakriitikot, monilta on jäänyt se oma luova teos kesken.
Oma luovuustuska purkautuu alitajunnasta kyyniysmyrskyinä kun joku uskaltaa yrittää uudistaa Suomen liian usein inhorealistista nykyelokuvaperinnettä. Uusi tulokkaita on aivan liian helppo ampua alas istuskelemalla kuukausipalkkalaisena tajuamatta yrittäjän tai taiteilijan arkea....
Toki sana on vapaa, mutta puolustan vimmalla Italialainen avain elokuvaa, sillä tiedän miten vaativaa kansainvälisten proggisten tekeminen on! Toki jos olisin itse kirjoittanut tai ohjannut filmin, olisin muuttanut monta kohtaa. Makuasioissa voi kiistellä!
PPs. Teatteriarvosteluista sanotaan että kritiikissä yksi lause on yleensä varattu puvustukselle. Minä vaadin monta lisää!
Ps. Ai Miksi en halua nähdä synkkiä filmejä? Yrittäjän arjessa on realismia ja vastatuulta jo liiaksi!
