Kuulin tänään Etelä-Saimaa lehden poimineen Yrittäjä-lehden kolumnistani virkkeen pääkirjoitussivulle. Hauskaa että huomataan. Tärkeämpää vielä ehdottamani keinot otettaisiin heti käyttöön...
Tässä Yrittäjä-lehden kolumni vielä uudelleen...
Itseluottamus on hampaiden harjausta
Olen järkyttyneenä seurannut keskustelua nuorisotyöttömyydestä. Peruskoulun jälkeen yhä useamman nuoren on vaikea löytää paikkaansa työelämässä. Asiaa yritetään korjata työryhmillä. Keinot ovat yksinkertaisia. Miten pienyrittäjä voi olla avuksi?
Aloitan omasta tarinastani. Olin varhain kehittynyt nenäkäs murkkutoukka jonka maailma romahti kun siirryin yläasteelle pienestä turvallisesta kyläkoulusta. Yläaste olikin iso ja äänekäs.
Vanhemmilla oli omakotitalon rakennuskiireet, ruuhkavuodet ja pienyrittäjän loputon työtaakka. Hakeuduin huomionkipeänä väärään seuraan, sain suorituspaineista syömishäiriön ja koulunumerot romahtivat. Syrjäydyin.
Opettajat eivät pitäneet minusta enkä mina heistä. Vaihdoin 15-vuotiaana koulua. Uusia ystäviä ei löytynyt helpolla ja aloittamani lukio jäi kesken.
Himoitsin omaa rahaa ja ulkomaanmatkoja. Aloin epäillä osaamistani ja itseluottamus oli nollassa. Koulu ei kiinnostanut. Ja työskentelin hanttihommisa joista saamani palkka ei riittänyt elämiseen.
Taistelin vuosia itsetunto-ongelmien kanssa ja yritin aloittaa erilaisia kouluja. Jokainen auktoriteetti tuntui viholliselta ja aikataulut mahdottomilta. Masennuin, eristyin ja menetin luottamukseni muihin ihmisiin.
Minut pelasti kaksi asiaa.
Pääsin kaupungin mielenterveystoimiston kautta psykoterapiaan jossa monen mutkan jälkeen tajusin ettei vika ole minussa. Kelpaan ihan tälläisena.
Opin myös ettei itseluottamus ole pysyvä olotila. Se on kuin hampaiden harjausta.
Itseluottamus on kaivettava esiin kahdesti päivässä. Ja monta kertaa päivässä pitää itseluottamusta harjata myös muilta, itseäni kokeneemmilta ja aikuisemmilta.
Vuosien etsiskelyn jälkeen suoritin iltalukion ja yliopistotutkintoja.
Oman paikkani löytämiseen ja murrosiän päättämiseen meni yli 15 vuotta. Olin pitkään moisesta rangaistuksesta katkera.
Pelkäsin etten kelpaa. Kunnes kaunokirjallisuutta lukemalla opin rakentamaan sisäiset kannustimet jotka eivät riipu rahasta.
Miten voin auttaa nuoria miehiä?
Katselen ympärilleni. Reissatessani ympäri Suomea luennoimassa näen että nuorten itsetunto on kadoksissa. Aikuisilla on liian kiire. Huono olo näkyy kireinä ilmeinä, sammuneina katseina ja röhnöttävänä ryhtinä. Silmät pakenevat katsetta.
Mikä rohdoksi?
Me suomalaiset aikuiset pihtaamme huomiota ja kiitosta. Uskomme vieläkin että työ löytää tekijänsä. Ja elämä opettaa.
Kasvavien nuorten tukeminen on kuin herkän viherkasvin hoitamista. Loputtomasti rakkautta ja huomiota. Myös tuikituntemattomille nuorille on annettava tilaisuuksia.
Kun nuorta tukee ja auttaa, vaikka työllistämällä pienilläkin resursseilla on vastassa upea sato koko Suomelle. Kunhan muistaa rahanpalkkaakin tärkeämmän olevan reilun pelin, kuuntelun ja toisen huomioimisen ihmisenä monta kertaa päivässä.
Se vie aikaa, mutta palkintoja voi olla yllättävä lottovoitto. Ne muutamat nuoret joiden työllistämisessä olen onnistunut auttavat nyt minua. Eivätkä kysy työstään korvausta.
Toki olen myös epäonnistunut muutaman nuoren kanssa. Odotukset olivat silloin molemmin puolin liian korkealla ja aikaa liian vähän.
lisasounio[a]gmail.com
