Lisa Sounio blogi

Ukkosen jälkeen uusi myrsky?

Ukkonen meuhkasi viime yönä olantakaa. Se leikki tuulella ja salamoilla kuin koiranpentu hiirenraadolla. Villa Lupo värisi tuulessa ja salamat räiskivät kuin ilotulituksessa. Kirjaston jättiläistammi menetti oksansa. Kuumuus palasi. Ukkonen ehkä palaa. Onneksi kirjaston herrat pelastivat minut viileään huoneeseen. Teurastin markkinointikappaleesta ilmat pois. Huomenna elektra ooppera.

Vanhapiikainen valitusvirsi seis!

Omatunto alkoi kolkuttaa haukuttuani eilisessä blogissa pikkuruista kesämajaamme, Villa Lupoa. Vaikkei Villa Lupo Peppi Pitkätossun unelmahuvila olekaan, oli ihanaa herätä aamuvarhain humisevan harjun juurelta, juoda terassilla luomukahvia ja pulahtaa metsälampeen. Sitäpaitsi en ole niitä pihatöitä tehnyt, vaan ne puursivat perheen miehet 70-kymppinen isäni ja mieheni, minun kaakattaessa määräyksiä "siirtääkää pala harjua tuonne ja kesäpiha tänne".

Luin vanhasta venäläisestä elämänkerrasta vanhastapiiasta, ruhtinattaresta, joka ei ollut koskaan tyytyväinen. Sulhot kaikkosivat ja ruhtinatarressua pakotti ja kivisti joka paikasta. Taidan olla sairastunut brändikäs-kirjan synnytyksessä minua-ei-piru-vie-tyydytä-mikään tautiin...

Silti jos tiedätte ihanasta vanhasta talosta ja puutarhasta Uudellamaalla, vesien äärellä, ottakaa yhteyttä! Pesäkuume pakottaa!

Värivaras liikkeellä

Pikkuruisella tontillamme sijaitsee metsästysseuras kyhäämä vaja, kansankielellä nylkykatos. Paikallisten herrojen apuvoimilla remontoimme keveästi vajasta musiikki- ja maalausstudiota perheen ja ystävien luovuudenpuuskiin. Ehkä joku vääntää nylkymajassa vielä nykyoopperan tai ambient-musiikkia. Tai kirjoittaa toisen kirjan ilman huolen häivää.

Yritin valita seinäväriä. Ooh, miten vaikeaa saada vajavanhus maastoutumaan metsästä erottumattomaksi ja samalla taiteilijoita inspiroivaksi. Viiden eri värin välillä seilattuani päädyin varastamaan idean vanhasta vihreästä seurakuntalon seinästä. Olen allerginen ruskealle. Heleässä vihreässä on sentään toivoa.

Ps. Helteellä kirjaa kirjoittaessa toivo on kadoksissa. Karkasin kotitekoisen leivän perässä kylänraitille...

Lakanapitsejä ja piirakanryppyjä

MTV3 ilmiöt sarjassa ja Radio Novan kesävieraana 28.07.2010 vanhoja kesätyömuistoja. Toimittajatar osasi lypsää symppistyyliin irti jo itseltäkin unohtuneet muistot vuosilta 1984-1986.

Villakuumeen vallassa, paistun kuin pulla uunissa

Miltähän paistuvasta voipullasta tuntuu uunissa? Tunnen itseni ehkä kuitenkin öljyssä kihiseväksi munkiksi. Maalaiskylän kirjaston tuuletin on uuvahtanut ja lämpöä 31 astetta. Kiipesin paistitunnelmia karkuun humisevan harjun laelle, josta avautuu näkymä lumpeiden täplittämälle Törölammelle ja harjun toista laitaa auringonpeilinä kimmeltävälle Anitsanlahdelle, sekä puiden siimeksessä piileksivälle kauppaneuvos Heleniuksen huvilalle. Heleniuksen huvila on lapsuuteni kummitustalo, jossa asustin päiväunissani.

Puutalohimoja

Olen kyllästynyt alkeelliseen pikku mökkiimme, Villa Lupoon, vaikka  3 vuotta sitten olin valmis taistelemaan metsästysseuran tarjoushuutokaupassa pikkuruisen majan saadakseni. Villa Lupo = Villa susi on söötti ja symppis, mutta liian kaukana kaupungista ja ystävistä. Susiakaan ei ole tänä kesänä näkynyt. Talvella ne köpöttävät lammen jäällä etsiskellen syötävää.

Vaadin valmista puutarhaa! Lupon ostaessani olin aliarvioinut mikä puurtaminen keskeneräisestä pihasta muodostuu. Varsinkin jos kuokka ei pysy kädessä, ja vain kirjat ja terassilla istuskelu kiinnostaa.

Nyt haaveilen satavuotiaiden tammien ja kastanjapuiden varjossa  ennätyskuumuudessakin viileästä puuhuvilasta, jonka yläkerran kirjoituskammarista en haluaisi matkustaa mihinkään.

Mitä minulle on tapahtunut? 40 mittarissa ja haluan muuttaa maalle ympärivuotisesti! Tosin Uudellemaalle, lähemmäksi Hesan kakkoskodiksi ehkä jalostuvaa kotiamme Miinalaa. Vielä pari vuotta sitten olin "kotonani" vain lentokoneessa. Nyt näen itseni, koirani (joita ei vielä ole kun lainakoirasta selvittiin!), ja kesällä puutarhassa pökkäilevän kilipukin asustamassa vanhan ajan kiireetöntä elämää jossakin kauniissa maalaiskylässä tai pikku kaupungissa.

Ehkä huvila kuume menee pian ohitse. Ja opin kirjoittamaan yhdyssanoja. Brändikästä kirjoittaessani olen huomannut että suomenkieleni on kateissa. Vielä 8 päivää aikaa saada pilkut paikalleen. Hui kauhistus!

Tallinnassa pehmennetty ääni muristuu karhunaaraaksi

Nariseeko äänesi?

Viikonloppu Tallinnassa Voice-pilates kurssilla. Voice-pilateksen kehittänyt eestiläinen laulunopettaja Katri-Liis Vainio oli symppis opas Tallinnan vanhaan kaupunkiin ja oman äänen saloihin. Opin että vaikka ääneni on parhaimmillaan pehmeä, se ei tule massusta, niin kuin pitäisi vaan kurkusta ja rintakehästä. Sitä voi harjoittaa rentouttamalla kroppaa helpoilla harjoituksilla, kuten huuliprutinalla tai ankkakävelyllä ennen esiintymistä tai puheen alkua.

Perheenjäsenenkin tenori-ääni sai kyytiä. Ei saa laulaa lujaa väkivalloin. Voima pitää tulla syvältä sisältä, kosketuksesta omaan kehoon. Kaivelimme esiin hämmästyttäviä äänivoimia Pilates-hengityksillä ja harjoituksilla. Joogastudiona palvelevan vanhan kaupunkitalon naapurissa asusti tuttu muotisuunnittelija Reet ja Kristian Smedsin produktioista tuttu äänisuunnittelija, valokuvaaja Ville Hyvönen hurmaavassa taidetalossa.

Tallinnaan kannattaa matkustaa herkkujen perään

Terveyskurssin romuttivat ihanat Tallinnan vanhan kaupungin ravintoloiden herkut. Hetken pohdin onko ravintolaruoka Tallinnassa Helsikiäkin parempaa? Niin uskomattomalta tuntui syödä paistettua hanhenmaksaa viinirypäle ja aprikoosi konfiilla 7 euroa annos ja lasi Savoy-tasoista viiniä 50ekk!

Brändikäs, lopu jo!

Maanantaina palasin Villa Lupoon Itärajalle, sillä vielä kaksi viikkoa puurrettava kirjan kimpussa. Nakutan  viihtyisässä maalaiskirjastossa Banaanipuun katveessa joka päivä klo 11-18 Brändikkään kappaleiden lyhentämistä ja viilausta.

Ukkospaine musertaa

Eilen tapahtui kesän ikävin juttu, tulin väsymyksestä, editointipaineista (pilkunviilaus ei ole mun juttu, help!!!)  ja helteestä hulluksi. Ilkeilin mökkivieraillle. Yöllä puhkesi raju ukkonen. Iltapäivällä se oli puhjennut sisälläni. Uskallanko kirjoittaa enää toista kirjaa, jos olen jo muuttumassa äkäiseksi karhunartuksi?

Brändikäs-kirjan sisällysluettelo

"Ah, en kerro Lisalle miten vaikeaa kirjan viilaus voi olla", sanoi runoilija ja filosofi Arno Kotro kesäkuussa miehelleni. Mies tietenkin kertoi. Ja vaikeus oli kyynelten ja hikikarpaloiden seasta minulle selvinnytkin!

Olen editoinut hellesäässä kirjastoon lukkiutuneena kirjaa. Aina kun aloitan saan allergiakohtauksen. Siitä paranee jäätelöllä ja uskottelemalla etten kirjoita enää koskaan.

Tänään lahtasin design-kappaleesta 40% pois. Yrittäjä-kappaleesta on 98 sivua tiivistettävä 13 sivuun! Tuntuu kuin omaa lihaa söisi!

Tässä kuitenkin lopullinen sisällys....

1)    Johdanto

2)    Markkinointi

3)    Brändi

4)    Viestintä

5)    Design

6)    Bisnesoppeja luovan alan ammattilaisille

7)    Verkottuminen

8)    Asenne

Taitto alkaa elokuun 20 päivä. Painoon 13. syyskuuta. Loppusuora häämöttää!

Ps. Kahden lainakoiran kanssa aamulenkki mehevän vihreässä metsässä odottaa! Unohdin pakastaa mansikat ja nyt sesonki on jo lopussa!

Kesäillan viulut

Kerimäen muhkeassa, keltaiselta kermakakulta näyttävässä puukirkossa oli eilen kahden säveltäjän juhlakonsertti. Jalkapalloareenan kokoisessa kirkossa oli lämmintä ja tunnelmallista kuin sardiineilla puutynnyrissä. Sardiinimainen olo syntyi tiivistä istumisesta luotisuorilla kirkonpenkeillä. Entisaikoina ergonomia ei ollut huudossa!

13-vuotias selloilun supertähti?

Syntymänsä 200-vuotispäivää juhli Robert Schumann ja 75-vuotissyntymäpäivää Aulis Sallinen. Savonlinnan musiikkiakatemian 6 kansalaisuudesta koostuvat soittajat taituroivat viuluilla ja sellolla. Erityisesti noin 13-vuotias suomalais-hollantilainen sellonsoittaja Jonathan Roosemann oli valloittava. Sanomalehti Itä-Savo kertoi tänään Roozemann'in juosseen sukkasillaan pitkin Savonlinnan siltaa säveltäjä Sallisen nimikirjoituksen perässä.

Viulisti Reetta Katajan Aulis Sallisen säveltämä "Cadenza" viulusoolo jäi soimaan mieleen, vaikka oma klassisen musiikin tuntemukseni on zero.

Kerimäelläkin Villipuutarha?

Kerimäen mäkisissä maisemissa oli jännittävää kurvailla pikkuisella mansikka-autolla. Etsimme kahden opettajattaren pitämää kahvila Castelfiore´a jota kehuttiin Helsingin Cafe Villipuutarhan veroiseksi. Satamassa ihailimme loputonta järvenselkää. Yöksi hurautimme hirsisaunan lämmitykseen. Vain kiivas sorsaperhe uhkasi kesäyön rauhaa laiturilla lainakoiralle räyhäten.

Ps. Brändikäs ilmestyy painosta 12. lokakuuta!

Mäyrishyppyä

Hiekkakuopan lentopalloiltojen pelitahti kovenee. Tein eilen nenä edellä syöksyn pallon perässä pehmeään hiekkaan. Joukkueen uusi jäsen heitti takakentällä melkein voltin. Pakettiautoon pelin ajaksi teljetty mäyräkoira kyllästyi autossa olevan toisen pikkukoiran seuraan. Pakun ikkuna oli vajaa 15centtiä raollaan ja uhkarohkea mäyris keplotteli itsensä pannukakkumaisen litteänä raosta ulos, hypätäkseen korkealta (ainakin 2,5m) maahan. Joukkue järkyttyi mäyriksen rynnättyä kentälle vahvistukseksi. Yöllä mäyris näytti nauravan ja nyrkkeilevän unissaan. Se puski taas petiin asettuen nukkujien väliin kuin sardiini leivälle. Vielä 3 päivää koiranhoitoa. Mitähän otus vielä keksii?

Ps. Kerimäen uhkeassa puukirkossa tänään klo 18 säveltäjä Aulis Sallisen 75v. juhlakonsertti. Matkaamme paikalle mansikalla vihreä kesälippa kallellaan.

Tsehovilainen talo

Pelastakaa lounaani haukkuu kesäkoira

Pikkuinen lainakoira hyppäsi eilen laiturilta lampeen perääni kuusi kertaa 15 minuutin aikana. Räpiköitynään muutamia metrejä lumpeenlehtien seassa se kapusi puiset raput laiturille. Ja hyppäsi samantien veteen massu lässähtäen uudestaan. En keksi uintivimmaan muuta syytä kuin, että kesähurtta pelkää "ruokalähettilään" hukkuvan.

Yöllä se teki hyökkäyksiä kahden eri perheenjäsenen sängyn välillä, yrittäen päättää kumman viekkuun käpertyisi. Alkuillasta se nappasi juustonäkkärin kaksivuotiaan pikkuvieraan kädestä. Lentopallo kentällä se tuli haukkuen hulluksi.

Papukaijavale

Pikkuvieraan äiti on kauan Berliinissä asustanut lapsuudenystävä. Lapsuudenystävän isä on ornitologi, joka tunnisti majamme pihapiirissä lennelleen kirkkaankeltaisen linnun kuhankeittäjäksi. Minä olin identifioinut sen karanneeksi papukaijaksi.

Touhujentalo

Lapsuudenystävättären äidinäiti on 94-v. Venäläisen emigranttikaunottaren näköinen vanha rouva, joka istuu lähdevetisen lammenrannalla sijaitsevan touhujentalon olohuoneessa. Rouva tarkkailee venäläisen näköisillä tyylikalusteilla arvokkaasti istuskellen kymmenien lastenlasten hyörinää. Tunnelma on tsehovilainen.

Herkkuhuone

Talon keittiön pöytä on kirkkaanpunainen. Pinnalla vilistävät mehevät omenat ja pihjalanmarjat. Se on Serlachiuksen Mäntän tehtaiden designmallistoa vuodelta suunnilleen -76. Tuore ja kultturelli miniäehdokas on leiponut raparperipiirakkaa. Perheen äidin johtaman mielenterveyskuntoutujaryhmän jäsenet meheviä munkkeja. Ornitologiaa harrastava isä tehnyt omatekoisia viinimarjamehuja, jotka on pakastettu muodikkaasti piimäpurkkiin.

Nyt herra pakastaa mansikoita soppakauhalla ja katsoo espanjalaista Tv-sarjaa. Nuorimmaiset puhuvat sulassa sovussa saksaa ja suomea. Tunnelmaa säestää brasiliainen löytökoira Rio. Nuorenperheen isä tekee käsin saksalaisiin häihin 30 irtonenää.

Kirjastosta karkailevalle kirjoittajalle touhujen talo ruokkii mielikuvitusta. Talossa voi tapahtua vaikka mitä. Autovajan seinässäkin lukee "kunnansairaala". Vierailuajat klo 13-14.

Ps. Sadepäivän retki Savonlinnaan Ralf Gothonin pianokonserttoon. Huomenna muotoilija-arkkitehtiperheen kesävierailu. Ensi viikon lopulla saapuvat kesäkoiralle uudet hoitajat. Huh!

Henkenravinnosta kesän paras olo

Tiedättekö missä kokee suurimman vapauden tunteen? Jokaisella on tietenkin oma pesänsä, kolonsa, siipensä, pyöränsä. Minulle suurinta vapauttaa edustaa lukeminen maalaiskirjastossa- Ihmisiä astuu sisään harvakseltaan, tunnelma on harras ja hiljainen, hiukkasen kirkollinen. Ilmastointilaite on väsähtänyt helteestä ja mittari pysähtynyt +29 asteeseen. Olen kirjastossa kirjoittamassa, tai oikolukemassa "tietokirjamaisen" kirjanketaleen tekstiä. Se on maailman vaikeinta, oikolukeminen nimittäinen. Minä maalaan isolla pensselillä eli kirjoitan kaiken vain kerran, hutkien, en tutkien. Siksi tarvitsen tämän tästä kulauksen vapautta. Haukkaan sitä harppoen hyllystä napattujen kirjojen sivuja avaten kirjan siitä kohtaa mistä kohtalo tuntuu ohjaavan.

Tänään käteen tarrasi Hannu Mäkelän toimittamat L.Onervan runot, Kyllikki Villan Myrksyssä matkakirjan. Shakespearen Kesäyön sonaatti, Kristiina Haatajan Viiltoja eli kahden isoäidin koskettava kirjeenvaihto sekä erään Jatta-nimisen kääntäjättären novellimainen romaani. Tunnen itseni kylläisemmäksi kuin usean ruokalajin aterian jälkeen. Henki on ravittu. Asioilla on taipumus järjestyä.