Tänään ilmestyvässä Suomen Museoliiton lehdessä tuuletan kulttuurin markkinointia. Suomessa se palaa säästöliekillä.
Kuvan otti Taiteen maisteri Virpi Velin. Kuvassa MA sekä ruotsalainen Daniel Sachs.
Jutun on kirjoittanut Museo-lehden toimistussihteeri Seppo Honkanen. Tässä linkki Sepon Honkanen blogiin. Sepon kuvaamia ovat myös Museo-lehden muotokuvat.
OTSIKKO: Museodiktaattorina kahden tunnin ajan
Brändiasiantuntija Lisa Sounio rakastaa museoita. Siksi hän neuvoo niitä matkimaan rocktähtiä ja populistipoliitikkoja.
”Tunnen monta paria, jotka ovat rakastuneet museossa”, kertoo Ekbergin kahvilan pöydässä istuva Lisa Sounio. ”Museot voisivat haastaa sinkkupalvelut.”
Hän ja valtakunnan entinen ykköspoika, Marko Ahtisaari, eivät kohdanneet museossa. He menivät siellä naimisiin. Parin hääjuhla järjestettiin Luonnontieteellisessä museossa, joka paremmin Eläinmuseona tunnetaan.
”Kun sanoin, että juhlamme ovat museossa, vastaanotto oli laimea. Mutta kun aloin mainostaa juhlapaikan olevan Zoo Palace, kansainväliset vieraat hihkuivat innosta.”
Siinä kiteytyy Sounion viesti. Museot ovat upeita sekä sisältä että ulkoa, mutta niitä pitäisi markkinoida uudella otteella. Hän itse on brändäämiseen erikoistunut markkinoinnin ammattilainen. Tyylikäs liikenainen, joka puhuu paljon ja elehtii melkein yhtä paljon.
Maaliskuussa Suomen museoliitto käynnisti kampanjan, jonka tavoitteena on kohottaa vuosittainen kävijämäärä viidestä kuuteen miljoonaan. Lisa Sounion pitämä avajaispuheenvuoro keräsi ihastelevaa palautetta.
On aika päästää hengästyttävä idealinko hetkeksi valtakunnan museodiktaattorin saappaisiin. Kuinka hän houkuttelisi miljoona uutta kävijää museoon?
Yksinvaltiaaksi korotettu Sounio aloittaisi mahtikäskyllä, joka kieltäisi rahasta ruikuttamisen. Hän korostaa, että hyvään markkinointiin ei tarvita rahavuoria, eikä hienoja tutkintoja. Niiden sijaan tarvitaan ideoita ja uskallusta.
“Matkikaa startup-yrittäjän, rockstaran ja populistipoliitikon asennetta! He osaavat pitää melua itsestään.”
Minkä tahansa asian voi tehdä kiinnostavaksi, kunhan esittää sen oikein.
”Fiksua viihdettä janoava kansa ja oman alan asiantuntijakollegat ovat kaksi aivan erilaista yleisöä. Jos tahtoo kansan museoon, pitää olla populisti.”
Museoiden brändi ei ole Sounion mielestä huono, mutta se on pölyttynyt ja unohtunut. Hienoista sisällöistä huolimatta sanasta museo ei tule mieleen ajatus: ”Vau, sinne haluan mennä”. Brändiä pitäisikin Sounion mielestä rakentaa nyt radikaaleilla keinoilla. Ei riitä, että otetaan mallia ruotsalaisista tai hollantilaisista museoista. Täytyy katsoa kauemmas.
”Katsokaa, mitä Piilaaksossa ja kehittyvissä talouksissa tapahtuu. Käykää oppimassa keinoja eri aloilta. Suhtautukaa uuteen teknologiaan kokeilevasti ja innolla.”
Hyviä esimerkkejä löytyy myös läheltä. Mallia museoväki voisi ottaa vaikkapa ravintolapäivästä, korkkarijuoksusta tai muista pop-up-tapahtumista. Konseptinsa huippuun hionut Ikeakin kelpaa esikuvaksi.
”Tietysti kannattaa myös tutkia maailmalla olevien yksityisten, menestyvien, paljon kävijöitä houkuttelevien museoiden toimintatapoja. Mutta missään tapauksessa ei saa tuijottaa oman alan perinteisiin. Pitää heittäytyä villiksi!”
Suomen suosituimmaksi hyvinvointituotteeksi valittiin viime vuonna Burana. Kyseessä on Sounion mielestä hirvittävä väärinkäsitys.
”Oikeasti sen pitäisi olla museo. Museot voisivat välittömästi julistautua työhyvinvoinnin ja uudistumisen temppeleiksi.”
Hän ehdottaa, että museorakennuksissa voitaisiin järjestää esimerkiksi tanssiaisia tai naamiaisia. Ovet kannattaisi entistä innokkaammin avata myös ulkopuolisille juhlien ja tapahtumien järjestäjille. Vastavihitylle avioparille yö museossa olisi ikimuistoinen kokemus.
“Museorakennukset tarjoavat mielettömän upeita puitteita erilaisille juhlille ja tilaisuuksille. Ne ovat Suomen hienoimpia tiloja, mutta suurimman osan vuorokaudesta tyhjillään.”
“Olin ihan shokissa, miten halvalla saimme Eläinmuseon omia hääjuhliamme varten. Kyseessä on sentään viisikerroksinen palatsi.”
Sounio nauraa, että jos hänellä olisi riittävästi rahaa, hän keräilisi vanhoja rakennuksia.
Ateneumin kiehtovaa julkisivua hän kertoo katselleensa sillä silmällä jo pidemmän aikaa. Se pitäisi herättää eloon.
“Miksi Ateneumilla ei ole kunniavalaistusta tai jouluvaloja? Voisiko Ateneumin edessä olla kesällä juhannuskoivut? Upeaa rakennusta ei meinaa nyt edes huomata.”
Mutta astutaan vielä takaisin museon sisälle. Niukkuus on Sounion mielestä museoilta toistaiseksi käyttämättä jäänyt markkinointikortti. Sillä pelaamalla voi luoda uutta kysyntää, koska tunne rajallisuudesta lisää ihmisten kiinnostusta. Sounio kertoo tarinan myynnin epävirallisesta Suomen mestarittaresta Kirsti Paakkasesta, joka myi Marimekon kankaita korostamalla, että niitä tuskin ehditään painaa kaikille halukkaille. Oikeasti varastot pursusivat kangaspinoja.
”Jos näyttely on esillä kesäkuun loppuun, kannattaa alun perin ilmoittaa, että se päättyy toukokuussa. Kun toukokuun lopussa tulee yleisöryntäys, voidaan suurieleisesti tiedottaa, että valtavan kysynnän vuoksi näyttelyn esilläoloaikaa onkin pidennetty kesäkuun loppuun.”
Museoiden pitää houkutella ihmisiä sisään, mutta se ei yksin riitä. Niiden pitää jalkautua myös ulkomaailmaan. Esimerkkinä Sounio käyttää käsityöopettajia, jotka päällystivät Suurkirkon portaat patalapuilla. Tapaus sai laajaa mediahuomiota.
”Olisi tärkeää ottaa erilaisilla tempauksilla myös museon ulkopuolinen kaupunkitila haltuun.“
“Museoväki voisi marssia kerran vuodessa torille pukeutuneena mielettömiin asuihin. Samalla voitaisiin järjestää valtakunnallinen tapahtuma, jossa huutokaupataan tarpeettomat museoesineet.“
Hän kertoo hyvin tietävänsä, etteivät museot voi myydä kokoelmiensa esineistöä.
”He sanovat helposti, että heillä on myytävänä vain kokoelmien kuvaoikeudet. Se ei ole totta – monilla museoilla voisi olla vaikka mitä jännittävää myytävää.”
”Alvar Aalto -säätiössä järjestimme huutokaupan, jossa myytiin tiloihin jääneitä hattuja, kävelykeppejä ja voipaperille tehtyjä piirustuksia. ’Alvarin ehkä päässään pitämästä lakista’ ja muista esineistä tuli mielettömiä hittejä.”
Ihmisaivot on rakennettu siten, että ne arvottavat asioita: sitä taipumusta museoidenkin pitää Sounion mielestä hyödyntää. Tasaisuus ei ole kiinnostavaa, ääripäät ovat. Hän kehottaa museoita paitsi puhaltamaan yhteen hiileen, myös kestämään tervettä kilpailua huomiosta ja arvosanoista.
”Media rakastaa listauksia. Museoiden pitäisi ruokkia kävijöiden intoa listata asioita, sillä sekin on osa nykyaikaista markkinointia. Mikä on kävijöiden mielestä vuoden paras museo?”
Pysyvyys ja pitkäaikaisuus ovat asioita, joiden arvo korostuu hektisessä maailmassa. Valttina museoilla on se, että ne tarjoavat tietoa ja sisältöä, joka auttaa ymmärtämään maailmaa. Mutta niiden pitäisi kiinnittää huomiota siihen, minkälaisessa ympäristössä ihminen aidosti haluaa lukea, tutkia ja oppia uusia asioita.
”Olohuoneenomainen tunnelmahan se on. Siksi museoiden pitäisikin pyrkiä kansalaisten olohuoneiksi, rennoiksi kohtaamispaikoiksi.”
Virpi Velinin taituroimassa kuvassa Dan ja Noriko Piilaaksosta.
Muutoksista on helppo puhua, mutta niitä saattaa olla vaikea toteuttaa. Perinteisiin toimintatapoihin tottuneiden pää kääntyy hitaasti.
”Akateemisia ihmisiä ihmisiä tuntuvat usein kiinnostavan lähinnä oman alan ihmiset ja tieteellinen työ”, harmittelee Sounio. ”Mutta jos et näy ja kuulu ulospäin, lakkaat olemasta. Kansatieteen maisteri ei voi ilmoittaa olevansa liian sivistynyt ihminen markkinoimaan.”
Näkyvyyden, ja sitä kautta kävijämäärien, kasvattaminen on tärkeää senkin vuoksi, että päättäjät ja poliitikot ovat kiinnostuneita äänestäjistä. Jos museoiden huomioarvo kasvaa, rahoitusta on helpompi saada. Välillisesti se tarkoittaa töitä myös tohtorille.
”Museot ovat hämmästyttävän laiskoja vastaamaan medialle. Aina, jos joku kirjoittaa negatiivisen uutisen, pitäisi itse kirjoittaa kymmenen positiivista uutista.”
Sounio kertoo, että hänellä on paljon museoalalla työskenteleviä ystäviä. He ovat vapaa-ajallaan hauskoja, luovia ihmisiä. Ongelma on siinä, että heitä pitäisi rohkaista ja ravistella rikkomaan rajoja myös työaikana.
”Museoissa on vahva kulttuuri, joka sanelee miten pitää ja saa toimia. Kaikki vanhat instituutiot ovat samanlaisia: liian turvattuja, hitaasti kehittyviä ja sisäsiittoisia. Fiksujen ihmisten pitäisi päästä ulos laitostumisen siilosta.”
”Nyt koetaan, että ollaan vastuussa vain omasta tontista, vaikka koko työyhteisön pitäisi olla vastuussa kävijämääristä.”
Taikasauvaa heilauttamalla asia ei ratkea. Johtoporras tekee virheen, jos kuvittelee, että markkinointiasiat ovat kunnossa, kun niistä huolehtimaan nimitetään uusi päällikkö. Kaikkien työntekijöiden pitää olla ponnistelussa mukana.
”Viestintä on nykyään osa jokaisen akateemisen ihmisen työnkuvaa.”
Virpi Velinin kuvassa Federico B.
Souniolla on konkreettinen ehdotus: ”Museoiden pitäisi sisältään kerätä termiittitiimi, jossa on jäseniä kesätyöntekijöistä tohtoreihin ja kuraattoreihin. Mahdollisimman epähomogeeninen porukka, jota sparraamaan pyydetään joku näkyviä juttuja tehnyt ihminen.
Ajatus sivistyksestä ja tiedolliseen eliittiin kuulumisesta kuuluu hänen mukaansa kiinteästi museoväen olemukseen. Siinä ei ole mitään väärää, mutta sisäänpäin lämpiävässä ilmapiirissä on.
”Itse en tule mistään hienosta kulttuurikodista. Minua on aina ärsyttänyt kulttuuriväen tapa pikkuisen nenäkkäästi korostaa omia juuriaan, tehdä jutusta elitististä ja sisäänpäin lämpiävää. Jos kävijämäärät halutaan saada nousuun, asenteesta pitää päästä eroon.”
Lisa Sounio korostaa laukomiensa näkemysten kumpuavan rakkaudesta museoihin. Museot ovat hänen mielestään vastaus länsimaisen ihmisen elämäntuskaan, juurien etsintään, kaikkeen. Siksi hän tahtoo palavasieluisesti kannustaa niitä avautumaan uusille mahdollisuuksille.
”Minulle ne tarjoavat vastauksia valtavaan tiedon- ja kauneudenkaipuuseeni. Tietoa, turvaa, inspiraatiota. Märkä uneni olisi saada olla museoalan pölyhuiska ja hiukkaskiihdytin.”
Vaikuttaa siltä, että museodiktaattori jatkaisi tehtävässään enemmän kuin mielellään.
Souniota on väitetty verkostoitumisen Suomen mestariksi. Naiseksi, joka rakentaa itsestään taidokasta brändiä. Mistä syntyy Lisa Sounion henkilökohtainen rohkeus hypätä uusiin tilanteisiin, heittäytyä alttiiksi?
“Tapetissa voi olla näennäisesti helpompaa, mutta jokainen joka haluaa tehdä poikkeuksellisia asioita, joutuu taistelemaan. Pitää vaan olla lannistumatta. Mutta kyllä kritiikki satuttaa myös minua, välillä kovastikin.”
Silloin voi olla mennä rauhoittumaan uskonnottoman ihmisen temppeliin – museoon.
“Jos haluaa saada ajatuksille perspektiiviä, tehdä merkittäviä asioita ja uudistua, tarjoavat museot kaikki avaimet.”
Kirjoittaja Seppo Honkanen Museolehti.
Ps. Virpi Velinin kuvaamana Ola Ahlvarsson Tukholmasta. Eläinporträttien julkaisun tavoitteena on muistuttaa miten tärkeää on antaa museokävijälle muistoja. Jokainen haluaa nähdä ja tulla nähdyksi. Se och bli sedd!
Tervetuloa Eläinmuseoon Arkadiankadulle! En tunnusta vielä museon uutta Luomus-nimeä! Minulle venäläisten rakennuttama rakennus, ehkä keisarilliseksi yliopistoksi aiottu, on aina rakas hääpaikkani Eläinpalatsi!
Oikeasti menin naimisiin kahdessa museossa vaikka olen olen naimisiin mennyt vain kerran. Alkuseremoniat vietin Alvar Aallon studiolla Tiilimäessä rakkailla vanhoilla asuinkulmillani Munkkiniemessä. Asuin 1996-1998 alle 10 neliön pikkuhuoneessa Puistotie 17:ssä. Ja keräilyvimma riivasi jo silloin!