Hyvät lukijana, anteeksi viime viikkojen hutilusmaiset blogipostit. Luin niitä itsekin viikonloppuna metsämökin turvallisessa takan loimussa, vain huomatakseni että kaunis idea yrittäjän päiväkirjasta sujahtaa toisinaan itseään toistavaan käsittämättömään räpellykseen.
Syksyn myllerrykset töissä rokottaneet yrittäjän kuntoa. Yritän selvitä päivä kerrallaan.
Monet luulevat elämääni glamoröösiksi salamavalojen välkähtelyksi ja maasta sekä lentokoneesta toiseen kiitämiseksi. Sitä elämäni olikin monta vuotta liian kovaa yritettyäni, kunnes sain tarpeekseni sekä ylenmääräisestä kiitämisestä, loputtomista lentokentistä, menetetyistä viikonlopuista ja siitä että elämää täytti vaan työ.
Nyt opettelen elämään hitaampaan tahtiin.
Lisäksi poden vieläkin ihan hirveästi viime vuotisia tapahtumia...rakkaiden ihmisten menettämistä ja sen mukanaan tuomaa pohjatonta surua.
Onneksi lapsuuden kotikylän kirjasto pelasti minut jälleen. Lainasin monta sukupolvitragediaa mutta koskettavimman tarinan sainkin yllättäen sähköpostissa. Erään iäkkään läheiseni lapsuudenystävätär kertoi millaista oli kun hänen isänsä katosi rintamalla tyttären ollessa 4-vuotias.
Nyt tytär oli piipahtanut omien tyttärien kanssa rajan takana. Ihmeellinen kertomus äidistä joka 1940-luvulla jäljitti taisteluissa kadonnutta isää. Nyt toivon että tämä tarmokas äitinsä tytär, jota ennen tunne hyvin, mutta ihailen kovasti, laittaisi tarinansa kirjaksi.
Äidit ja isät ovat kiehtova ja kipeä aihe. Niistä haluaa lukea lisää....omat surut unohtuvat kohtalojen kierteissä.