Lisa Sounio blogi

Kauhea sähköpostiarvoitus selviää

Nyt selvisi! gmail oli yhdistänyt linkki-viestiketjussa erään asiakkaani Annan ja minun nimeni yhdyssanaksi, sillä Anna allekirjoitti viestinsä -Anna-, viestiketjussa -Anna- ja Lisa alkoivat sulatua yhdeksi sanaksi tulos

Anna-Lisa Sounio !!!

Kun viestiketjuun vielä yhdistys yritys nimeltä www.double-i.fi (joka tekee aivan muuta kuin "tuplaidentiteettejä", Double-i vie designia Japaniin), luulin että joku aasialainen hakkeri on kähminyt kuolleen läheiseni identiteetin.

minulle pelkän tutun nimen näkeminen oli niin traumaattista että luulin hakkeriksi!

anteeksi pelottelen kummituksilla.

Ehkä yrittäjän piinana ovat liian pitkät työpäivät. Juurihan pidin pienen breikin? Miten voi taas olla voimat seis?

Uhkia maanpäältä ja....

Tänään tapahtui jotakin uskomattoman kauheaa ja pelottavaa kesken työpäivän. Olin puhelinpalaverissa ja menin kesken puhelun katsomaan sähköpostiani.

Sain mailiin postia eräältä asiakasyrityksen kumppanilta ja allerkirjoittajana viestin linkeissä oli edesmennyt läheiseni...omalla nimellään jota ei ole kellään muulla. Sain pari viikkoa sitten samanlaisen viestin. Silloin luulin tehneeni liian pitkän työpäivän mutta seuraavana päivänä viesti oli taas in-boxissa.

Voiko niin julmaa pilaa tehdä? Vai onko kyseessä uudentyyppinen virus joka tekee surustakin sairautta?

Miten kummitusviestit saa loppumaan? apua!

 

Yrittäjän ja ajokoiran yhtäläisyydet---

Aamu valjeni synkeänä klo 04.01...pikkukoirakin oli vihainen sillä olin jemmannut suuret luut posliinikaapin taakse jottei yöstä tulisi pelkkää narskupaistia. Rangaistukseksi koirake ulvoi muutaman kerran kuin nälän riivaava arosusi...

Kiskoin itseni pesästä ylos. Työt tööttötivät kuin vihaiset kuljettajat liikenne valoissa. Vauhtia senkin nahjuke, emme malta odottaa...

Yrittäjä voisi helposti viettää loppuelämänsä toimistoonsa hautautuneena jollei lainakoira ja ystävät vaatisi joskus ulos...

Ystävätär houkutteli aamutuimaan korttelikierroksen ja kohta jo laukkasimmekin lainaturrin kanssa kohti merenrantaa..

Palattuani töihin lukaisin lounastaolla päivälehdet...pari mainiota huomiota:

Elina Hirvosen kirjailijakolumni Hesarin kulttuurisivuilla B7 valottaa kirjailijan elämää ja kirjallisuuden tilaa seuraavasti:

"Kirjoittamiseen liittyy primitiivinen kauhu, että työni on täydellistä soopaa..."...että se on lopulta Totuus paitsi teoksestani, myös minusta ihmisenä."

Nautiskelin Hirvosen lauseista...totuuttahan ei tiedä kukaan, ei missään ainakaan vielä...

Toinen hauska moneen asiaan lohtua tuova virke olisi taannoin Ilta-Sanomissa jossa siteraattiin presidentti Niinistöä jotenkin näin koskien lukio-opintoja ja luokattomuuden varjoja; "....monilta koulupojilta vaaditaan itseohjautuvuutta, itsekuria ja itsenäisyyttä lukio-opinoissa..." Niinistön sanoja vapaasti tulkitakseni myös yrittäjältä vaaditaan hurjasti juuri tätä.

Siksi yrittäjyys on monelle liian vaativaa. Allekirjoitan heti. Ainakin päivinä jolloin syyspäivän aurinko on lämmittänyt hormoonit hyrräyskierteille ja tekee vaan mieli vaeltaa kuin ajokoira siksakkia pitkin metsää....

 

 

Surusilmille koiranhäntää...

Onneksi pikkukoira vartioi untani hyököten karvainen häntäjöpökkä törröllään pahimpien painajaisten kimppuun. Yrittäjän uni on herkässä. Eräs työvastoinkäyminen kaivelee hampaankoloa. Suurempi suru sumuttaa katsetta.

Luin laastariksi amerikkaiaista taiteilijaelämänkertaa. Sen johtolause on. Think. Ajattele. Ja kysy kysymyksiä. Niin kirjoittajan isä aina sanoi.

Kirjan nimi on Then again. Toisaalta...

Olen kehunut Diane Keatonon elämänkertaa aikaisemminkin. Kirja on kirjoitettu tyttären elämästä äidin päiväkirjojen päälle. Lopulta päätä lahottava sairaus imaisee äidin. Kuoleman vankkurit ajavat pihaan.

Tänään, 29.10.2013 on vuosi päivästä jolloin sain aamulla varhain elämäni surullisimmat uutiset.

Ensimmäinen pakkaspäivä avautui kirpeänä ja kauniina. Julmat uutiset jaettiin liian aikaisin.

Äitini menehtyi kun nukuin vielä unta.

Tosin muistan että joku herätteli minua, kuin hellästi nostellen peittoa päältäni. Eihän se voinut olla äiti, ei.

Lapsena en koskaan saanut nukkua pitkään. Aina oli herättävä töihin, kouluun, suorituksiin.

Vasta yli 34-vuotiaana äiti antoi minun nukkua vieraillessani äidin luona. Köyhästä kodista ponnistanut äiti uskoi ainoastaan ahkeruuteen. Taivaastakaan ei voinut olla varma.

Päivää aikaisemmin olimme hyvästelleet hymyilevän, pirteän ja hämmentävän iloisen, 79-vuotiaan äidin sairaalassa. Sopineet tapaavamme pian.

Pahat aavistukset kaihersivat mieltäni, mutta lähimmiltä kuolema sulkee silmät. Emme osaa aavistaa koska elämän kuuluu päättyä.

Lähtiessäni sairaalasta vielä äidin ollessa elossa, näin outoa kisailua sairaalatornin yllä. Ihan kuin taivas aukenisi. En uskonut silmiäni vaan kiisin tieheni.

Vuosi on raastanut minut rikki. 

Olen surrut vuoden niin että ajoittain olen luullut silmien kaivertuvan irti päästäni. Niin paljon kysymyksiä ikuisiksi ajoiksi ilman vastausta.

Eräs tuttu lohdutti sanoen; Joka vuosi kun tulee ajankohdaltaan viikko, joilloin äiti jo kauan sitten nukkui pois, varaan töistä rauhallisempaa hiljentymisaikaa. En tee paljon mitään, en vaadi mitään.

Kumpa osaisin saman. Muistojen annan vyöryä rauhallisesti ylitseni.

Tämä on pyhäinpäivän viikko. Ankara äitini teki kaiken tyylillä ja ehkä oikeaan aikaan. Jätti kauniit hyvästit silloin kuin kaikki oli vielä hyvin.

Pikkukoiran kanssa itkemme myrskyävässä puistossa. Aika palata elämään...

Hau!

Piiloutuako ammattiminäisen blogin taakse? Tomaattia maistelemassa Ateneumissa...

Tervetuloa luovan kirjoittamisen laboratorioon...

Saan silloin tällöin yhteydenottoja asiakkailtani ja lukijoilta jotka epäilevät yrittäneen tulleen hulluksi...

Kyseessä on useimmiten joku revittelevä blogikirjoitus, tai muuten vain lisamaisen epäloogisen ja formulaisen vauhdikkaasti etenevä tarina.

Oikeasti on varsin konservatiivinen ja riskitön tyyppi, mutta tässä blogipäiväkirjassa pakotan itseäni ja lukijoitani sietämään sitä pimeämpää puolta, eli väsäämään muutamassa minuutissa joskus melkein sekunneissa hassuttelevia kirjoituksia aiheista, joista vakaan ammatilaisen ei kannattaisi julkisesti sanoa mitään.

Olen 15 vuoden viestintä- ja tuotekehitystyön kokemuksien perusteella huomannut että Suomi on toisinaan pönöttämisen ja tittelien kipeyden pohjoinen suurvalta, jossa liika jäykkyys kutistaa uudistumishalut. 

Siksi tämä kreisi blogi on tarkoitettu haastamaan ajattelemaan mitä saa ajatella, sanoa ja kirjoittaa.

Konsultin ja kouluttajan työn ohella haaveilen että joskus vielä synnyttäisin sen suuren suomalaisen sukupolviromaanin, siksi kirjoitusaisti on pakko pitää vireessä vaikka maineensa mokaamalla.

Miksi sitten kirjoittaa kahjoja ajatuksia julkisesti? miksei tee sitä vaan piilossa...tai pöytälaatikkoon?

Blogini on aika pieni, parhaimmillaan lukijoita on ollut noin 10 000, yleensä noin 4500-5800 lukijaa kuussa...siksi olen ajatellut että näille "kanta-asiakkaille" voin näyttää hiukan enemmän lisamaisuutta...

Toki salaa toivoisin että osaisin kirjoittaa kiteytynyttä maailman luokan tekstiä...vähän niinkuin The Economist lehdessä...josta kaikki turhuus on karsittu pois. Harmillista että se hurja ja hurskas turhuus viekoittaa..

Ps. Ateneumissa Näyttely Tuusulan taiteilijaperheistä...Järven lumo näyttely paljastaa että osa taiteilijoiden parhaista työstä on syntynyt arjesta, intohimoista ja omasta perheestä...tilaustyöt jäävät etäisemmiksi...tutut asiat roihauttavat tunteet!

Minuun iski Eero Halosen tomaattitaulu...sellaistahan elämä on...kuin kypsä tomaatti, purskahtaa pirskahtaa kirpeää eliksiiriään silmille juuri kun vähiten odottaa...

 

 

 

Romaanin sairaus on valhetta...esikoiskirjailijat kieliin rakastuneina...

Pikkuruikku hoitokoirani Piki oli eilen vanhan jugendtalon vintillä nyyttikesti-päivällisillä kuokkavieraana.

Hiirtäkin hiljemmin otus hiipi vierastalon keittiöön. Salaa operoiden karvapallo varasti jostakin kätköstä suuren pötkön lenkkimakkaraa.

Nautiskelin ystävien seurasta suurten kirjahyllyjen piirittämässä olohuoneessa. Kadehdin hiukan kulttuurikodin tunnelmaa. Sivistys leijui ilmassa. Haistelin sitä omenamehusta päihtyneenä.

Mitä jos Itä-suomalaisen metsikön sijaan olisin 4:ssä polvessa kirjoittajasukua kuten vintin isäntä? Tai emännän kirjallisaateliset juuret yhtyisivät talonpoikaiseen ja työväkiseen sukuui? Olisiko tieni työelämään ollut helpompi? Olisinko viettänyt lapsuuden kesät jollakin suurella terijokihuvilla pianonsoiton tahdissa?

Nojaudun taaksepäin toivoen kirjallisuuden ottavan minut syleilyynsä. Mieheni tuijotti epäluuloisena kiemureteluani. Runokirjat poratutuivat syvälle selkääni. Otsaani kutitti kotimainen romaanihylly. Mitä jos tänne jäisi salaa yöksi? ahmisi kirjat hylly kerrallaan...ja heräisi aamulla Jörn Donnerin tai Märta Tikkasen hahmossa...

Vanhat kirjat tuntuivat huutelevan repliikkejään keskustelumme väliin.

Eräs villatakkiherra shokeerasi keskustelua kysymyllä; minkä kirjan saisi polttaa? Herran huvila alkaa viiletä talvea enteillen. 7 kaakeliuunia nielisi liekkejä nälkäisenä tulevan talven pakkasissa...

Huusimme ei! Polta vaikka nenäsi muttei kirjoja...

Entinen apulaisproffa puolustautui. Kirjoja on jo liikaa...divarit, sairaalat, ystävät, koulut, sukulaiset...vanhojen kirjojen lahjoituskiintiö on jo käytetty.

Mikä on arvokas ja oikea tapa luopua kirjoista joita ei tarvitse? Tuhkaus on liian dramaattista. Voisiko joku perustaa lahjoitettavien, käytettyjen kirjojen internetpalvelun?

Keskustelu kuumeni ja siirtyi rakkauteen. Vihaakin leimahteli ilmassa. Eräs rouva juoksi paikalta kyynelehtien ja palasi penistä muistuttavan pippurimyllyn kera. Tunnelma kiisi yötä kohden kuin raiteiltaan revennnyt vuoristorata. Mitä tapahtuisikaan jos?

Yhtäkkiä havaitsin koiruuden kadonneen. Salit ja huoneet toisensa perään kaikuivat tyhjyyttä. Vintin ikkuna repsotti selällään. Pöllö sätti puolisoaan kattoa piiskaavassa tammessa.

Puoliksi hiirimäisesti nakerrettu lenkki ja syyllisen näköinen kaksikiloinen koiruus löytyivät keittiöstä. Kukaan sivistyneistä vieraista ei tunnustanut kanniskelevansa taskuissaan Gordon Bleuta eli HK:n sinistä. Oliko otus vienut sen itse lähikaupasta? Jaanko vuoteeni jalkopään myymälävarkaan kera?

Punastuin häpeästä. Kirjatkin tuijottivat syyttävästi...

Yön koiranen kakoi ylensyönnin ja melkein suolamyrkytyksen seurauksia. Aamulla varkausobjekti löytyi vaaleanpunaisena oksennusmattona eteisen lattialta.

Päätimme lopettaa vierailut ja kaupparetket...

Ps. Helsingin Sanomissa tänään sävähdyttävä aukeama; Neljä kysymystä esikoiskirjailijalle.

Mainioita vastauksia joista paistaa sanojen rakkaus ja kielipelin halu.

Näkökulma-palstalla kriitikko Antti Majander lyttää Suomen Kuvalehden jutun "Romaani sairastaa".

Kerrankin olen samaa mieltä. SKL:n juttu oli outo pisto juuri kirjamessujen aikaan. Onneksi HBL:n kunnioittaa kirjailijoita kuvillakin.

Susanna Alakosken dramaattinen kansikuva ytimeköittää Annika Hällstenin mainiota Alakosken haastattelua. Köyhyys koskettaa kirjoittamaan lisää...

Uroskoiran uhmaa etsimässä...

Viimeyönä ruttopuiston pimeydessä pikkukoira rakastui snautseriurokseen joka 7 kuukatisen innokkuudella haisteli maailmaa. Kiidän Vantaalle Sotunkiin harjoittelemaan uutta esiintymiskokonaisuutta ja yritän räpistellä irti aikuisuudesta. Ohjaaja kehottaa olemaan "minä" ja uhittaa, mitä enemmän kritiikkiä sitä parempi esitys....

Luovassa työssä pentukoiramaisuudesta on enemmän hyötyä kuin tittelin- ja huomionkipeänä jököttävästä ammattiroolista. Hau!

Noitatohtorin terveyskirjastosta...

Kuukausia kaivertanut flunssaputki ja alakulo ovat takanapäin. Läheisten kuoleman varjokin tuntuu väistyvän...ainakin vähäsen. Alan seurustella menneiden sukupolvien kanssa...mielessäni...mutta humoristisilla teekutsuilla. Isoäitini Anna, jota en koskaan saanut tavata vilkuttaa keinutuolistaan. Tuntuu turvalliselta vaikka oman äidin kuolema tasan vuosi sitten on yhä viiltävän kipeä isku.

Työt maistuvat ja marraskuuta enteilevä kylmien öiden ja kosteiden päivien vuorottelu tuntuu virkistävältä. Miten paranin flunssakierteestä ja kolotuksista? Aluksi antibiootit ja särkylääkkeet mutta apu löytyikin kotikonsteista...

1. Lukemalla kahmakaupalla kirjoja. Kirjat avaavat ulkoa itseään vinoon piiskaavalle suorittajalle tai syysmasentuneelle vastauksia sisältä päin.

2. Koira hoitoon! Matkatyön vuoksi oman koiran hankitaa on pakko odottaa, mutta nautin olla koirakummina. Karvakuono rentouttaa. Ehdotonta rakkautta jokapäivä ja kielipusuja. Ja sisätöihin vangiksi jäänyt pääsee pakkokävelyille!

3. Mietitympää ruokaa! Kasapäin juureksia ja kasviksia. Elin vuosia ruisleivällä ja pullalla. Viikon kyproslainen kasviskuuri näytti että pelkkä leipä, kokojyväinen vie voimat salakavalasti.

Nyt pumppaan viittä eri kasvista päivässä. Nauriita, punajuuria, palsternakkaa, sipuleja, kurpitsaa. Toimii heti. Olo kevenee ja pää kirkastuu. Pelkät tomaatit ja kurkut eivät lataa vitamiinivarantoa täyteen!

4. Kipeän toimistotyön surkastaman selän ja niskan suoristamiseen löysin ihme apuvälineen Sofi Kyrklyndin vetämästä Yiengar-joogasta ja puuvillaisesta vyöstä!

En ole ehtinyt tunneille, mutta Sofin ohjeilla ja parimetrisellä venytysvyöllä saan parissa minuutissa kolotuksia aukeamaan. Kantapäät kattoon kerran päivässä!

5. Linnut ovat harvoin kipeitä järkeili ystäväni, jolla on kehitysvammainen tytär. Tytär ei ole koskaan kipeä, varsinkaan flunssainen.

Energian salaisuus on kuulemma linturavinto eli ruokalusikallinen auringonkukan siemeniä aamuisin. Olin aina vierastanut mokomia harmaita jyväsiä. Ei ihmisen ruokaa ajattelin...

Epäluuloisena ostin luomusiemeniä. Kokeilein ja kuukauden kuluttua olin kuin toinen tyyppi...myös raamatusta (sic!) tutut kuivatut viikunat tuntuvat tuovan energiaa ja selättävän korvapuustin ja sokerinhimokkuutta! Uunissa paahdetut mantelit ja viikunat yhdessä ovat melkein sokerihuijarin suklaata....

6. Enemmän rakkautta. Päätin uskaltaa ottaa vastaan enemmän kiintymystä. Läheisiltä ja ystäviltä. Aikaisemmin pidin kaikki käsivarren mitan päässä. Ärsytti oikein jos joku tykkäsi. Nyt tykkään itsekin...ja vähemmän internettiä ja kiitämistä paikasta toiseen, enemmän elävää läsnäolontaikaa!

8. Tuoreet kukat. Yrittäjälle tuoreet kukat ovat kallista lystiä. Useimmiten ostan vain oksan tai pari. Pitkä varsihujoppi kukka näyttää yksinäänkin komialta, ja nostaa pääni ylös!

9. Varpaiden venytys. Syracusalaisessa salongissa kerrottiin että hieromalla varpaita saa uudet jalat...aloita venyttämällä varpaat! Saanko myös uudet kädet, per favore?

10. Hymyile. Jos hymyilet vastaantulijalle olet rohkeampi kuin 1 yli 1000 suomalaisesta. Miksi mökötämme ilmeemme rumiksi?

 

 

Novelli kipeästä perästä...

Kipittäessäni taannoin seminaarimatkalta lentokentälle huomasin pahimman mahdollisen tapahtuneen. Viimeisenä päivänä meripalaveria pitäessäni huomaamattani äkäpussi maamehiläinen osallistui keskusteluun. Mokoma otus hyökkäsi auringon polttavien säteiden nuollessa otsaani.

Kierähdin selälleni ja arvaatte vaan mihin mehiläisen kommentit iskivät.

Koska aaltojen keinuttamaan laituripalaveriin osallistui myös salskea nuorimies, nimeltään herra Oliver, jonka iltapukeutumista olin edellisenä iltana luonnehtinut lauseella: "Mikä look, vain Titanic puuttuu", en voinut kirkaista kauhusta ja tuskasta.

Sitäpaitsi toisella puolella laituria kellui Audrey Hebburnin suomalainen kaksoisolento,  á la Italiassa tohtoriksi väitellyt, kirjoittajavalmennuksen nouseva supetähti Ms Carol kiinnostavine egyptiläisine juurineen. Carol inspiroi minua kirjoittamaan ja monia muitakin. Niin harvinaista on suomalaisittain hymyillä kannustavasti koko ajan...Puhellessamme muistin egyptin-suomalaisen Ranya El Ramyn mainion kirjan...lapsuudesta, vanhemmista ja appelsiinin kuorista...kauniimpaa esikoista saa hakea!

Päätin sijoittaa Carolin ja Oliverin oitis kirjaani. Mutta mehiläispistokkaan kivut kihottivat kyyneleet silmiin. En mahtanut mitään. Israelilaismies viereiseltä rannalta siirsi varjoaan peittääkseen kyyneleeni. Ehkä vuodatin niitä myös seikkailun päättymisen vuoksi.

Tuskani kätkien nilkutin seuraavan aamun sarastaessa lentokentälle. En nukkunut hetkeään yöllä. Pidin silmät kiinni seisoaltaan. Sinne koski. Ties minne.

Lentokentällä mietin epätoivoisena miten istua kotimatka pakottavalla haavalla.

Sitten esiin syöksyi tanssitaitoinen ja  fiksu, leveästi hymyilevä insinöörinnäköinen mies kiskaisten laukustaan minigrip-pussissa kaksi pehmeää tyynylaastaria!

Matka pelastui. Istuin tyynylaastareissa matkaseurueen kuuluvan kaksimetrisen herran opettaessa minulle meditointia koneessa. Ahdas tajuntani alkoi laajentua. 

Nyt haluaisin kiittää! Muistan tarkasti miten laastari-mies tanssitti vaimoaan kepeästi pitkin parkettia. Muistan jokaisen askelkuvion. Mutta herran nimeä en muista. 

Kiitos jokatapauksessa herrat tuntemattomat. Olen ollut koko vuoden onneton läheisten poismenon vuoksi mutta seminaarimatkalla huomasin, että jos uskaltaa ottaa tuntemattomilta apua ja lahjoja vastaan, oma synkeys hautaantuu syksyn lehtien alle.

Ja ehkä omaankin laukkuun kannattaa piilottaa paksu laastari....

Tervemenoa Helsingin kirjamessuille 2013! Täällä vain blogipostauksia tehtaillaan...kirjatplanit vielä nukkuvat!

 

Tärkein unohtui...Ystävien juhlissa vuodet rapisevat tiehensä...

Unohdin kertoa mitä hämmästyttävää kuulin Ateneumin ystävien juhlista.

Eräs reippaasti yli 80-vuotias vanha herrasmies, jo hiukan elämän ja muinoisen aivoinfarktin hidastama, nautti illasta suunnattomasti, katseli kauniita aikuisia naisia ihaillen ja käveli omilla köpöjaloillaan Ateneumin jyrkät juhlavalaistut portaat alas. 

Jo melkein vuosisadasta kankea olemus norjeni vuokra-frakissa ja herranen vaikutti illan vuosikymmeniä ikäistään nuoremmalta.

Ah, ja voi miten meille käykään juhlissa. Tuleeko meistä iloisia ja onnellisia lapsia?

Haluaisin niin nähdä ja kokea...

Järjestäkää siis kiireesti juhlia, pieniä ja suuria! Ja nyyttäreissä viihtyvät kaikki! Vaikka pitkä puku olisi hyvä ulkoiluttaa, muutenhan se masentuu kaappiin!